Kaksi viikkoa myöhässä, mutta vihdoin täällä. Terveisiä Sandhamnista, Tukholman saariston uloimmasta satamasta! Tiistaina ajettiin suoraan Nauvosta tänne ja pari-kolme päivää on mennyt satamassa kuin siivillä. Jatketaan huomenna aamusta johonkin mistä saa vielä paikan, 21 metriä laituria ei olekaan enää ihan itsestäänselvää. Tajusin tänään, että olen asunut nyt kolme viikkoa veneessä ja mulla ei ole kyllä ollenkaan kiire takaisin Helsinkiin. Ei yhtään. Viime vuonna veneen ollessa pienempi, alkoi kolme viikkoa tuntua pitkältä ajalta. Täällä meillä on kuitenkin kaksi hyttiä ihan tyhjillään, 2 vessaa enemmän kuin kotona ja joka päivä olen superkiitollinen veneen pyykinpesukoneesta, astianpesukoneesta ja ilmastoinnista. Nukun paremmin kuin kotona ja tänään kun löysin satamasta vielä salinkin, en ole kaivannut sekuntiakaan kaupunkiin.

 

 

Matka jatkuu tosiaan paikkaan X, ja siitä ensi viikolla Tukholmaan. Tarkoitus on päästä myös mun isän kotikaupunkiin Maarianhaminaan paluumatkalla ja pikkuhiljaa ajatuksissa on myös tylsä fakta töihin paluusta. Onneksi Hanko on lähellä ja vene jää sinne. Tänään teki mieli nipistää itseäni, olenko mä oikeasti täällä ja näissä helteissä? Lähes kolme viikkoa kestänyt moottorin korjaus opetti, että ei todellakaan ole itsestäänselvää päästä veneellä liikkeelle. Kaikista vioista huolimatta tämä on jo nyt ollut venekesistä paras. Ei täällä voi olla kuin onnellinen.

 

 

Tää on meille elämäntapa ja voisin haljeta onnesta, kun saan viedä lapseni tällaisiin paikkoihin jo pienestä pitäen. Saaristo on täynnä tuttuja ja uusia tuttavuuksia on tullut vastaan melkein joka päivä! Veneily on mahtava harrastus kun sen jakaa samanhenkiset ihmiset. Koko tämä saaristoelämä tervehenkisten ihmisten kanssa on tehnyt niin hyvää. Ollaan vihdoin saatu olla ensinnäkin koko perhe yhtä aikaa kiireettömästi yhdessä (jota tapahtuu kotona niin harvoin) ja kuitenkin tuntuu siltä, että olisi kokoajan kotona – matkustaessa en koskaan pääse hotellissa asumisen takia tähän fiilikseen. Tähän kun lisää vielä nämä helteiset säät, ei kesälomalta voisi toivoa enempää. Täytyy muuten sanoa tähän väliin, kun uskon aivan täysillä kaikkiin hihhulijuttuihin, universumi on antanut mulle monia merkkejä siitä, että olen tällä hetkellä jotenkin oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Siellä missä mun kuuluu olla. Tästä voisin kirjoittaa vaikka huomiselle oman jutun. Sen verran ihmeellisiä asioita on taas tapahtunut. Nyt kuitenkin tytöt iltakävelylle ja omaan sänkyyn, aamulla aikainen lähtö Sandhamnin juhlia karkuun.

 

God natt ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Pitäisikö sanoa, vihdoin kesälomareissu jota on odotettu! Piti lähteä jo pari viikkoa sitten, mutta eilen saatiin viimeinkin köydet irti Hangosta ja lähdettiin hetkeksi liikkeelle. Tästä tulikin vähän sellainen Hanko-kesä, mutta mikäs siellä ollessa toisessa kotisatamassa. Mun suosikkikesäkaupungissa on paljon kivempaa kuin kotona heinäkuussa. Vene on nyt kunnossa (seuraavaa vikaa odotellessa heh heh) ja eilen illalla ajettiin Naantaliin. Oon tällä hetkellä niin onnellinen ja jossain omassa kesälomakuplassani, etten keksi edes mitään sen fiksumpaa kirjoitettavaa. Ei kai sitä tarvitsekaan. Huomaatteko muuten, miten lämpö vaikuttaa ajatuksen kulkuun? Mulla ei ainakaan toimi pää sitten yhtään täällä helteessä.

 

 

Vietettiin muutama päivä Hangossa ennen lähtöä ystävien kanssa ja ai että, miten ihanaa meillä on ollut. Vioista huolimatta kesän parhaimpia päiviä. Yölliset saunat, uusi SUP-lauta, paljon aurinkoa ja itse tehtyjä illallisia ja terveellisiä aamiaisia.. Uimista, pelejä, ja viikko sitten saatu idea ostaa ystäväperheelle vene. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja parissa päivässä kaupat tehty, vene tuotu Tampereelta Hankoon ja laitettu kaikin puolin kuntoon. Tänne me ajeltiin eilen peräkkäin, ihan huikeeta!

 

 ’

 

Toistaiseksi suunnitelmissa on lähteä edelleen Ahvenanmaan kautta Ruotsiin, mutta katsotaan nyt. Mennään sinne, missä on hyvä sää. Voisin kiljua onnesta katsoessani sääennusteita -viime kesän kaltaiset superhelteet, yaasssss! Huomenna mennään kauan odotettuun Muumimaailmaan (Haisuli sitä, Haisuli tätä) ja varmaan parin päivän päästä jatketaan täältä eteenpäin. Aika hullua muuten, miten selvästi muistan kuinka olimme täällä tasan vuosi sitten. Luulin olevani jotenkin hyvinvoiva ja terve, vaikka todellisuudessa vointi oli ihan surkea. Kroppa ja mieli olivat molemmat ihan loppu, mutta eihän sitä silloin tajunnut. Nyt kun on oikeasti terve, huomaa millaista elämän kuuluisi olla. Aika kivaa ♥ Palaillaan myöhemmin vähän fiksummilla jutuilla, nyt lounaalle ja uuden harrastuksen pariin, suppailu on niin siistiä (ja vaikeeta)!

 

PS. Jaa sun kesälomasuosikit saaristosta asap!

 


Mun piti eilen kirjoitella ihan kevyttä sisältöä blogiin. Tekstin raakile ja kuvat olivat valmiina, puuttui vain hetki aikaa istua alas. Ennen kuin ehdin tehdä asian eteen mitään, kuulin niin pysäyttäviä uutisia etten vain voinut sanoa saati kirjoittaa mitään kevyttä. Tämä ikävä asia ei koskettanut omaa perhettäni, mutta tuttavan kyllä. Nuoren, perheellisen ihmisen vakava sairaskohtaus muistutti heti elämän ja ajan rajallisuudesta, yllätyksellisyydestä ja siitä, kuinka me eletään vain tässä ja nyt. Olen itse menettänyt perheenjäseniä hyvin äkillisesti ja yllättäen. Ehkä juuri siksi olen tehnyt aina mieluummin vähän liikaa, kuin liian vähän.

 

 

Universumi muistuttaa meitä ajoittain tästä elämän rajallisuudesta. Siksi haluan ainakin omilla elämäntavoillani vaikuttaa siihen, että saan nauttia tästä mahdollisimman pitkään. Koskaan ei kuitenkaan tiedä milloin kaikki päättyy, joten sen takia on syytä myös elääkin kuin viimeistä päivää. Ehkä yksi viisaimmista puhkikulutetuista elämänohjeista. En koskaan haluaisi käydä ennustajalla tai nähdä elämääni vuoden saati kymmenen vuoden kuluttua. Nyt on hyvä. Elämä on täynnä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Voimme vaikuttaa vain siihen, kuinka niihin suhtaudumme. Multa on viety niin paljon, että tiedän mistä puhun. Isän kuolema muutti viimeistään kaiken. Sen jälkeen jätin silloisen elämäni kokonaan taakse ja aloin tehdä niitä asioita, joita oikeasti halusin. Sen jälkeen elin yhä enemmän ja enemmän itselleni enkä muiden haaveiden mukaan. Kirjoitan tästä siksi, että ehkä joku muu tajuaisi sen ilman sen suurempia menetyksiä. Välillä kateus nostaa muuten omalla kohdallanikin päätään, etenkin kun kuulen ihmisistä jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään. Mummokateudesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta ehkä eniten kadehdin kuitenkin heitä, jotka eivät tiedä mitä se helvetillinen rikki repivä suru on. Vaikka olenkin tällä hetkellä kovin tyytyväinen elämääni, kaikki paha on jättänyt jälkensä.

 

Kuullessani tällaisia eilisen kaltaisia pysäyttäviä uutisia en voi kuin ihmetellä elämän epäreiluutta. Mutta ehkä juuri se tekee tästä niin maagista. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja kenelle tapahtuu. Siksi haluaisinkin, että jokainen voisi ajatella kuten itse ajattelen omasta elämästäni nyt. Olen saanut tehdä oikeastaan kaiken, mitä olen halunnut. Ainahan voisi saada enemmän, mutta se on loputon suo. Jos tämä jäisi viimeiseksi päiväkseni, ainakin olen tehnyt juuri niitä asioita, joita olen halunnut. Olen tehnyt oikein, olen tehnyt väärin. Olen vain halunnut olla onnellinen.

 

 

 

 

Mä itse ajattelen, että elämällä on vain yksi tarkoitus, olla onnellinen. Ja siitä me ollaan jokainen itse vastuussa.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian