Hei energistä lauantaita! Hiihtoloma on ollut siitäkin poikkeuksellinen, että olen viettänyt sen ilman kameraa (!) ja ollut kaikin puolin enemmän ja vähemmän poissa somesta. Koska tämä on viimeinen Lapin reissu tälle kaudelle, olen halunnut ottaa kaiken irti lumesta, luonnosta ja ihanasta lappielämästä nyt yleensäkin. Ehtii tätä blogiduunia painaa sitten kotonakin. Nyt kuitenkin tämän postauksen vuoro, joka sai ideansa mun Instagramista, jossa kyselin teiltä storyn puolella, pitääkö kumppanin olla sporttinen vai ei? Sain niin paljon hyviä vastauksia, että jaan niitä nyt blogissakin. Supermielenkiintoinen aihe, kiitos kun vastailitte!

 

 

Sanottakoot vielä tähän, että mä itse arvostan urheilullisuutta ja toivon sitä tietysti jo senkin takia, että itse treenaan, puhun ja tiedän liikunnasta ja hyvinvoinnista yleensäkin paljon. Aina elämä ei ole ehkä sporttista syystä tai toisesta, mutta urheilutaustakin voi riittää jos kiinnostus huolehtia itsestä nousee kuitenkin korkeammalle kuin epäterveelliset elämäntavat. Vastaavasti taas liian bodatut peiliin jatkuvasti tuijottelevat lihaskimput ovat aika selvästi sarjassa ei kiitos. Itse toivoisin kuitenkin saavani elää mahdollisimman pitkään terveenä ja hyvinvoivana ja tietysti sitä samaa toivoo myös häneltä, jonka kanssa elämänsä jakaa. Jos teille herää tästä ajatuksia tai haluat jakaa oman mielipiteesi, jätä kommenttia.

Tän mun kyselyn mukaan tulos muuten jakautui täysin tasan. 50% toivoi kumppaninsa olevan urheilullinen ja 50% ei välittänyt, oli tai ei. Perusteluja tässä alla.

 

 

Urheilu kaikissa olomuodoissaan ylläpitää terveyttä, eli haluan puolisoni pitävän itsestään huolta.

 

Koska liikunta pitää terveempänä ja toivon voivani olla terveen kumppanin kanssa mahdollisimman pitkään.

 

Ei tarvitse missään hullussa tikissä olla, mutta liian lihava ei vain miellytä.

 

Ois kiva, jos myös toinen pitäisi itsestään ja terveydestään huolta. Valitettavasti näin ei ole.

 

Ulkonäkö ei ole tärkein asia suhteessa kunhan ei ole kauhean plösö. Se mitä löytyy sisältä on tärkeintä.

 

Rakkaus ei katso vatsalihaksia, ihastuminen ehkä. Kaikki tietää itse liikunnan tarpeensa.

 

Hankala. Viehätyn ulkoisesti urheilullisista miehistä mutta ihastuessa kropalla ei oo väliä.

 

Mun mielestä itsestään huolehtiminen on tosi tärkeetä. Ei ulkonäön takia, vaan koska ihminen voi paremmin ja se näkyy myös siinä miten käyttäytyy muita kohtaan.

 

Kyllä. Koska itse liikkunut/urheillut 4v. saakka ja työ valmentajana / pt:nä.

 

Jos on muuten energinen, niin ei ole väliä.

 

Jos itse on myös.

 

Ihan vaan riittää, että pitää itsestään huolta kaikinpuolin. Normaalia elämää eletään.

 

Kyllä, yhteinen mielenkiinnon kohde/harrastus.

 

Ei. Itsekin olen tällainen on/off urheilullinen, niin ei haittaa vaikka mies ei oliskaan urheilullinen.

 

Ei tarvi olla salihirmu, mutta perusliikunta on must arjessa. Muuten passivoituu itsekin.

 

Ehkä parempi kuvaus olis perus liikunnallinen, ei siis mikään täysi sohvaperuna.

 

”Jos oppis jotain viimekertasesta”

 

Edelliset exät eivät olleet. Kyllä mun unelma olis liikkua yhdessä ainaisen netflixin sijaan.

 

Mulle se ei ole tärkeää. Pääasia että liikkuu jotenkin sellaisella tavalla mistä tykkää.

 

Aivot on tärkeemmät.

 

Kyllä. Urheilen itse paljon, tulee tsempattua ja patistettua toisiamme kumppanin kanssa.

 

Ei kaljamaha oo kiva.

 

Moni kakku päältä kaunis mut sisältä mätä maistuu paskalta. (:D)

 

Jotain urheilua joo pitääkseen itsestä huolta.

 

Itsestään huolta pitävä täytyy olla.

 

Kyllä, menevä ja aktiivinen luonne.

 

Ei tarvii olla superfit, mutta ihan liikkumattomuus vois olla ongelma koska on itse suht liikunnallinen.

 

Hmmm, urheilullinen luonteeltaan vai ulkonäöltään? Ei ehkä kummassakaan ääripäätä.

 

Vaikea kuvitella jakavansa elämää jonkun kanssa, joka ei arvosta omaa kehoa niin kuin itse. <3

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Kuusi vuotta yhdessä. Aikamoinen seikkailu. Parisuhde, johon on mahtunut paljon. Niin paljon, että olisi toisinaan vähempikin riittänyt. Paljon rakkautta ja suunnatonta onnea, mutta myös surua ja suuria menetyksiä. Aikamoisia ylä- ja alamäkiä. Silti me ollaan tässä. Mun paras ystävä, mun tuki ja turva, mun toinen puolikas, joka teki musta kokonaisen. Mikään ihmissuhde ei ehkä koskaan voi kasvattaa minua niin paljon kuin tämä. Muutit maailmani, ajatukseni, arvoni. Sinun kanssasi löysin itseni. Kukaan koskaan ei ole tehnyt minusta niin onnellista kuin sinä – mutta etten lähtisi nyt kaunistelemaan asioita liikaa – en tiedä, onko kukaan saanut mua myöskään suuttumaan niin kuin sinä. Yhdessä me ollaan käyty läpi isoja asioita, eikä se matka ole kai koskaan valmis.

 

Kuuden vuoden aikana olen oppinut ja ymmärtänyt niin paljon. En osaa kuvitella enää elämää ilman sinua, mutta senkin olet opettanut, että pärjään aina, myös ilman sinua. Sulla on maailman hauskin huumorintaju, oot mun rakas aamuihminen, niin innovatiivinen ja suuruudenhullu sekä sulla on järjettömän ihailtava työmoraali. Niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, oot mun sielunkumppani. Ja mikä parasta, niin ihana ja rakastava isä yhteiselle lapsellemme. Kiitos joka ikisestä yhteisestä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta. Niissä kaikissa on ollut aina jotain hyvää. Anteeksi niin monesta turhasta riidasta, äkkipikaisesta luonteesta ja kaikista virheistäni. Ottaisin vielä ainakin kuusikymmentä vuotta kanssasi lisää, kiitos  ♥

 

 

Love is meant to be an adventure.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Alussa teet kaikkesi toisen eteen. Huomioit häntä jatkuvasti, laitat itsesi kauniiksi, ajattelematta kaadat toisellekin kahvia. Panostat rakentavaan keskusteluun ja haluat selvittää asiallisesti pienetkin erimielisyydet, ettei vain mikään jäisi kaivelemaan ja suhde voisi jatkua tasapainoisena eteenpäin. Nukutte lähekkäin, ette tiedä mitään parempaa kuin se toinen siinä vierellä. Kunnes koittaa parisuhteen arki. Olet jo saanut sen ihmisen itsellesi, kyllä se siinä pysyy. Laittautuminen unohtuu ensimmäisenä, sänkyynkin jää lähes ihmisen kokoinen väli. Alkaa nalkutus, eikä mielessä käy lainkaan, että se toinenkin olisi ehkä halunnut sitä kahvia. Onko se sittenkään parisuhteen arkea vai sitä, että siitä rakkaasta unelmakumppanista on tullut vain itsestäänselvyys?

 

 

Mun aamurutiineihin kuuluu, että ihan ensimmäisenä selaan sängyssä läpi päivän Hesarin. Yleensä näin pysyn kärryillä päivän puheenaiheesta, tilanteista maailmalla sekä säästä, mutta tänä aamuna huomioni kiinnittyi tärkeämpään aiheeseen. Maaret Kallion kolumnit ovat aina olleet suosikkejani, mutta tämänpäiväinen kolahti ja kovaa. Se on parhaimpia tekstejä Maaretilta, mutta myös parhaimpia ihmissuhdeneuvoja, joihin olen törmännyt. Suoraan Maaretin kolumniin pääset tästä linkistä, jos et ole sitä jo lukenut. Kolumni sai mut ajattelemaan ja tarkastelemaan myös omaa parisuhdettani itsestäänselvyyden kannalta. Minäkin olen sortunut tähän ja myös mua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ihan siihen asti, että olen itse halunnut erota. Aikuinenkin tarvitsee jatkuvaa positiivista huomiota ja läheisyyttä, niin paljon, että hakee sitä tarvittaessa kyllä muualta jos ei kotoa saa.

 

Parisuhteen alkuvaihe on aikaa, jota usein haikaillaan sitten myöhemmin. Silloin uusi suhde voi tuntua maailman onnellisimmalta ajatukselta. Tilalta, jonka saavuttaminen on lottovoittoakin suurempi onni. Koska elämässä arkipäiväistyvät kuitenkin aivan kaikki luksuksesta parisuhteeseen, niihin onnen kukkuloihinkin tottuu nopeasti. Oletko koskaan itse ajatellut, että saatoit joskus unelmoida juuri tästä hetkestä, jossa olet nyt? Minä ainakin. Toisinaan täytyy muistuttaa itseään siitä, että juuri tästä mä haaveilin, juuri tätä mä tavoittelin. Sitä on vain aina menossa niin hirveää vauhtia eteenpäin kohti uusia tavoitteita. Arjen kiireissä unohtuu helposti se tärkein ja läheisin ihminen. Koska onhan se siinä, kun sen kerran on saanut. Ei se parisuhdestatus, kihlasormus tai edes se papin aamenkaan ole mikään itsestäänselvä yhdessäolon lopullinen side. Ei se toinen pysy siinä rinnalla, jos elämä on pelkkää valitusta, moittimista, negatiivisuutta tai vaikka sitä turhaa mustasukkaisuutta. Usein juuri näissä tilanteissa pidetään sitä toista ihan itsestäänselvänä. Että kun mä olen sen kerran saanut, pysyyhän se siinä kun puran omaa pahaa oloani siihen rakkaimpaani, pidän viikkojen mykkäkoulua ja kaadan kaiken paskan sen päälle. Yhtenä päivänä se ei enää pysykään siinä ja ero tuleekin yllätyksenä. Sen piti olla mun kanssa aina.

 

Ehkä tämä kirjoitus, Maaretin upeasta kolumnista nyt puhumattakaan, saa sinutkin ajattelemaan elämäsi tärkeysjärjestystä. Tottakai siellä on työt, lapset, hyvinvointi, kodin järjestys ja ystävät. Mutta ennen kaikkea siellä on se rakas, jonka olemassaolo ei todellakaan ole itsestäänselvää. Kukaan ei jaksa loputtomiin tukea, ymmärtää eikä kuunnella, jos arvostusta ja välittämistä ei millään lailla osoita. Se voi olla itsestä huolehtimista, eikö jokainen halua kuitenkin näyttää rakkaansa silmissä hyvältä? Vaikka kumppani olisikin kehunut, että olet parhaimmillasi myös verkkareissa ja viikko sitten pestyssä tukassa, laittautuminen toista varten on sekin tietynlaista huomioimista. Saati sitten kainaloon ottaminen, yhteisen ajan järjestäminen, kehut, kiitokset ja arjen pienet teot. Usein kannattaa palauttaa mieleen se aika, kun suhde oli vielä uusi. Miten silloin käyttäydyit, miten puhuit ja huomioit sitä rakasta? Silloin, kun hän oli se juuri toteutunut unelmasi. Parisuhdemaailma on aika julma. Nuoria, kauniimpia ja fiksumpia saattaa tulla mistä tahansa ihan meitä jokaista vastaan. Ei heidän mukaansa ole tarkoitus lähteä, mutta itsestäänselvinä pidetyt kumppanit todennäköisemmin lähtevät kuin jäävät.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian