Nuorena olin aina se, joka ei koskaan osannut olla yksin. Aina oli kaveri kylässä tai aina olin kaverilla kylässä. Jaksoin tylsääkin työtä mahtavien kollegoiden ansiosta, koulusta tuntui jäävän käteen ensisijaisesti ystäviä. Vasta äitiys muutti minua ja aloin viettää mielelläni aikaani myös yksin. Mulla ei silloin ollut äitikavereita, vaan ystäväni ovat saaneet lapsia myöhemmin. Perhe vie luonnollisesti valtaosan ajastani, joten ystävät ja heidän kanssaan vietetty aika ovat jääneet tällaisessa elämäntilanteessa vähemmälle.

 

Tänä vuonna olen taas pitkästä aikaa panostanut ystävyyssuhteisiini tavallista enemmän, toisaalta siihen alkaa olla jo hieman eri lailla mahdollisuuksia kun Micael on jo isompi. Silti tässä iässä kaikki tuntuvat olevan kiireisiä ja pikaisiakin tapaamisia tuntuu olevan hankalaa mahduttaa kaikkien kalenteriin. Sain juuri viettää pitkän viikonlopun aikuisten kesken, keskittyä vain itseeni ja ystäviini, nauraa niin paljon etten ikinä ja unohtaa ystävien seurassa kaikki huolet ja murheet. Kun lauantai-iltana halasin tyttöjä, olin vilpittömän onnellinen siitä, että mulla on noin mahtavia tyyppejä mun elämässä.

 

 

Eilen sain viettää iltaa kolmistaan rakkaan Annan ja Roosan kanssa ja hullua, kuinka hyvää tuo pienikin hetki teki. Ajatus kulki taas paljon järkevämmin, sain jopa tehtyä pieniä isoja päätöksiä ja nauraa taas kerran sydämeni kyllyydestä. Ystävät lisäävät hyvinvointia ja juuri silloin kun stressi ja kiire meinaavat ottaa vallan, heille (ja liikunnalle) kannattaa järjestää aikaa. Kotiin on liian helppo jäädä ja perua treffit siivouksen ja kauppareissun takia. Kuitenkin se satsaus ystävien kanssa vietettyyn aikaan on juuri niiden arjen pienten häiriöiden arvoista. Ainakin itse, kun kuvittelen elämääni vanhana mummona, siihen liittyvät erityisesti nimenomaan ystävät. Kuinka mä näenkin silmissäni jo meidän iltapäiväaperolit, neulomiset ja kirjakerhot. Kunnon juoruista ja vanhasta käkättävästä naurusta nyt puhumattakaan. Meillä on valtavasti muistoja sinne kiikkustuoliin, niitä pitäisi vain vaalia ja tehdä jatkuvasti lisää.

 

Ystävät ovat osa arkea, mutta ne ovat myös iso osa hyvinvointia, eikä niitä tulisi kadottaa niihin surullisen kuuluisiin ruuhkavuosiin. Koska silloin kun menee vähän huonosti, kenelle muulle laitat sen viestin kuin oikealle ystävälle? Toimikoon tämä postaus siis pienenä muistutuksena kaikille, pitäkää yhteyttä ja treffatkaa ystäviä vähän enemmän ♥ Ja muuten, erityisesti kaikille äitilukijoilleni.. Jos jotain tekisin toisin lapseni ollessa ihan pieni, näkisin ystäviäni enemmän. Raahatkaa siis rohkeasti ne lapsettomatkin vaunulenkeille ja puistokaffelle, se tekee molemmin puolin vain hyvää.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Olen kirjoittanut vajaa vuosi sitten loppukesästä jonkin ylimalkaisen tekstin loppuunpalamisesta. Siinäkin korostanut vain sitä, kuinka minä vain olen suorittaja, introvertti ja tarvitsen siistin ja rauhallisen ympäristön vaikka sitten pienen väsymyksen kustannuksella. Loppuunpalaminen oli tapahtunut jo silloin, en vain tunnistanut sitä itse. Kirjoitan tätä postausta vasta nyt juuri siksi, että nyt tiedän tuon olevan ohi ja tunnistan kuinka eri tavalla asiat ovat nyt. Olen kaikin puolin eri ihminen.

 

Opiskeluaikoina kävin koulussa ja tein sen ohella noin 30 tuntia viikossa töitä. Välillä kahtakin eri työtä. Olin stressaantunut, mutta eri tavalla. Silloin kesäloman alkaessa olo oli hetken aikaa tyhjä, mutta helpottunut. Muistan kun tein loman alkaessa suursiivouksen ja aloin nauttia kesästä. Se oli normaalia. Vastaavasti taas viime vuonna tähän aikaan olin vain ahdistunut. Kotiin oli tulossa keittiöremontti, ahdisti. Kolmen viikon venereissu aurinkoisessa saaristossa kuulostaa monen korvaan unelmien täyttymykseltä, täydelliseltä tavalta viettää kesälomaa, mua sekin ahdisti. Olin jatkuvasti huonolla tuulella, stressasin ihan älyttömistä asioista ja halusin olla vain kotona. Kroppa oli fyysisestikin stressaantunut ja olinkin tietämättäni hankkinut itselleni vakavan ylirasitustilan. Suorittamiseni ylettyi jokaiseen elämän osa-alueeseen enkä osannut nauttia enää mistään. Joka ikinen loma ja reissu tuntui vain aiheuttavan lisää stressiä, kannattaako sinne sitten edes lähteä?

 

Kärsin suorittajan kirouksesta, mun oli pakko olla tekemässä kokoajan jotain tai tunsin itseni laiskaksi ja saamattomaksi. Tämähän näkyy sitten jokaisella elämän osa-alueella, kaikkeen ei yksinkertaisesti voi panostaa täysillä. On pakko sanoa ei, on pakko joskus tuottaa se paha mieli muillekin kuin itselleen. Ei yksikään työ, ei yksikään maine eikä kunnia, ole sen arvoista, että hukkaat itsesi ja ilon elämästäsi. Kun stressiä ja ahdistusta pakenee vielä kovatehoiseen liikuntaan, joka sekin lisää kehon stressitilaa kun ei huolehdi riittävästä palautumisesta, keho ja mieli ovat molemmat todella sekaisin. En halunnut olla se lapselleen huutava ja kiukutteleva äiti, mutta se mä olin.

 

 

Vuoden aikana on moni asia muuttunut. Olen itsekkäästi käyttänyt paljon aikaa itseeni ja omaan hyvinvointiini. Ajatellut itseäni ehkä enemmän kuin koskaan. Avannut mieleni solmuja, rauhoittunut ja tehnyt paljon pieniä muutoksia elämässäni. Olen löytänyt taas ilon elämästä, saanut itseni takaisin. Löytänyt vähän taas sitä kadonnutta no edes sinnepäin -asennetta, ja alkanut jopa odottaa taas lomia. Parin viime vuoden aikana olen tavallaan kammonnut niitä, sillä silloin on ollut aikaa kohdata itsensä ja ajatuksensa. Arkeen kun ne piiloutuvat aika kätevästi. Yhtäkkiä löydänkin aikaa tehdä itse ruokaa, leipoakin. Turhat kotityöt jäävät yhä useammin tekemättä, enkä koe niistä ahdistusta. Tähän väliin haluankin sanoa, että siinä vaiheessa kun viikkaamattomat pyykit ja tiskivuori tuntuvat ylitsepääsemättömän pahalta asialta sietää, on jokin hullusti. 

 

Vaikka tällä hetkellä stressiä ja huolta on jopa enemmän kuin vaikka silloin vuosi sitten, pystyn käsittelemään niitä eri tavalla ja se taakka tuntuu paljon kevyemmältä kantaa. Loppuunpalaminen on vaikea tunnistaa, joten se pääsee salakavalasti kehittymään pitkällekin ennen totaaliuupumusta. Moni hakee apua vasta, kun ei pääse sängystä ylös eikä suoriudu päivittäisistä askareista. Silloin tilanne on jo paha. Itse hakeudun fyysisten oireiden takia lääkäriin ja vasta kun sain kuulla lääkäriltä, että olen pahasti ylirasittunut, tajusin sen itse. Onneksi ei voi kuin arvailla, mitä olisi voinut tapahtua jos tilanne olisi jatkunut pidempään.

 

 

Toipuminen ja uudenlaisen elämäntavan omaksuminen oli kaikkien silloisten terveysongelmien takia hidasta. Toisaalta niin se taitaa muutenkin olla. Vasta jälkikäteen tajuaa kuinka väsynyt sitä olikaan. Siksi kannattaakin kiinnittää huomiota niin omaan, kuin läheistenkin hyvinvointiin ja jaksamiseen. Etenkin stressaavat suorittajat uupuvat nykyään niin helposti, että sitä voi alkaa pitää jo kansantautina. Jos olet itse kärsinyt uupumuksesta tai loppuunpalamisesta, kerro kommenttiboksissa kokemuksistasi ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

 

Ai että, samalla yksi mun suosikki-, mutta toisaalta myös inhokkipuheenaihe. Viikonloppuna Roomassa juhlittiin tunnetun suomalaisräppärin ja hänen tyttöystävänsä häitä. Ensin kohistiin hulppeista puitteista ja hääparista, kenen häitä siellä Italiassa juhlitaan? Kun sulhanen selvisi, alkoivat spekulaatiot aina häiden hinnasta morsiamen henkilöllisyyteen. Moni yllättyi, kun suomiräppäri ei seurustellutkaan tyypillisen instamissin kanssa, kuten kuvitella saattoi. Tuore rouva onkin hyvin tunnetusta ja varakkaasta suvusta ja perinyt (ja tulee perimään) valtavan omaisuuden. Vaimo kun ei ollutkaan sen tyypillisen instamissin näköinen, vaan persoonallisen kaunis, joukosta erottuva, lähes taiteilijamainen ja tehnyt itse uraa muotisuunnittelijana. Tämä tuntui yllättävän monet ja morsiamen henkilöllisyyden paljastumisen jälkeen käytiinkin keskustelua siitä, olisiko sulho vaimonsa kanssa, jos sillä ei olis rahaa? 

 

Ihan ensimmäiseksi, kysymys on niin typerä kuin kysymys voi olla. Se on loukkaava, molempia osapuolia alentava ja sen takaa paistaa läpi pieni katkeruus. Toiseksi, tämä kertoo ihmeellisestä tavasta luoda olettamuksia – että kaikilla räppäreillä olisi niitä toinen toistaan kopioivia instamissejä puolisoinaan jotka sitten elävät miehensä siivellä. Mihin on unohtunut persoonallisuus ja sen arvostus? Kun parisuhde ei noudatakaan niitä tyypillisiä ”normeja” niin taloudellisen tilanteen kuin ulkonäönkin osalta, syitä yhdessäoloon haetaan muualta kuin rakkaudesta. Miksi? 

 

 

 

 

On hullua, että oletetaan myös kaikkien pitävän samannäköisistä tyypeistä. En viitsi edes kirjoittaa, mitä mieltä olin viime viikolla kohua aiheuttaneesta podcast-jaksosta ja tämän Juhan mielipiteistä naisten ulkonäöstä ja sen merkityksestä. Jos sinä pidät lihaksikkaasta ja tummatukkaisesta pukumiehestä, se ei tarkoita että esimerkiksi minä pitäisin. On olemassa klassisia kauneusihanteita, mutta jokaisella on juuri se oma maku. Ulkonäköä enemmän merkkaa kuitenkin (toivottavasti) aina se, mitä sen kuoren alla on. Minut on ainakin kasvatettu siihen, että jokainen saa näyttää juuri siltä kuin haluaa. Se tärkein löytyy sisältä. Minkälainen on sun mielestä komea mies tai vastaavasti kaunis nainen? Uskon, että meidän kaikkien vastaukset lopulta eroavat toisistaan paljonkin. Saati sitten minkä verran painoarvoa laitamme ulkonäölle. No, se podcastin Juha oli selkeä ääripää miehestä jonka arvomaailma oli ainakin omasta mielestäni hyvinkin pielessä. Tässä valtavan ulkonäkökeskeisessä maailmassa jaksan kuitenkin uskoa, että yhä enemmän ja enemmän kiinnitetään huomiota muihin seikkoihin kuin siihen ulkonäköön. Tai rahapussiin.

 

 

 

Mä olen itse kohdannut tätä samaa arvostelua ihan siitä asti, kun olen aloittanut bloggaamisen. Olen saanut lukemattomat kerrat kuulla, kuinka olen valinnut parisuhteeni nimenomaan miehen tulojen ja omaisuuden takia ja minulta on kysytty, olisinko hänen kanssaan jos hän olisi ihan tavallinen duunari pienipalkkaisessa palkkatyössä. Tähän itseasiassa en osaa edes vastata, eikä varmasti osaa Spektikään vastata, olisiko hän valinnut vaimonsa toisin, jos tuore rouva olisikin ollut se lähikaupan kassa eikä jättiomaisuudesta olisi tietoakaan. Uskon, että raha ja sen tuoma taloudellinen turva, vapaus ja vapaa-aika muuttavat ihmistä ja hänen luonnettaan. Toisia huonompaan, toisia parempaan suuntaan. Itse olen aina arvostanut miehissä kunnianhimoa, innovatiivisuutta ja periksiantamattomuutta. Nämä ovat monille varakkaille ihmisille tyypillisiä ominaisuuksia, sillä ilman näitä ominaisuuksia on vaikea luoda edes menestyksekästä uraa. Samoin silloin, kun ei tarvitse stressata raha-asioista, on helpompi voida hyvin. Tämä voi heijastua esimerkiksi ystävällisenä ja huomioivana käyttäytymisenä joka taas vetää ihmisiä puoleensa. Toisaalta, raha jos mikä tekee helposti ihmisestä ylimielisen idiootin ja näitä tapauksia on tavattu matkan varrella lukemattomia. Ja aivan varmasti tähän maailmaan mahtuu myös heitä, jotka oikeasti valitsevat puolisonsa vain statuksen, omaisuuden tai ulkonäön perusteella. Toivottavasti kokoajan vähemmän.

 

 

 

Vuonna 2019 pidetään hirveää meteliä tasa-arvon toteutumisesta, mutta kun mies nai itseään varakkaamman naisen joka erottuu joukosta persoonallisuudellaan, se onkin yhtäkkiä ongelma. Toisen kanssa ollaankin sitten vain rahan takia ja yllätytään, kuinka räppäri ei valitsekaan puolisokseen sitä ripsipidennyksillä ja huulitäytteillä koristeltua, peilin edessä halpistrikoita ja contourmeikkiään esittelevää blondia. Tässä on pieni ristiriita, eikö? Menikö nyt kateellisuus ja harmitus siitä, ettei itse ole saanut kolmepäiväisiä Italiassa järjestettyjä häitä julkkisvieraineen, sen tasa-arvokeskustelun edelle? Omasta puolestani toivotan vilpittömästi paljon onnea ja rakkautta tuoreelle hääparille ja kaikille teille, jotka olette kamppailleet näiden samojen asioiden kanssa. Älkää välittäkö muiden mielipiteistä, vaan rakastakaa senkin edestä ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian