En oikeastaan edes pidä sanasta narsisti, sillä se on menettänyt merkitystään väärinkäytösten takia. Nykyään tuntuu, että joka toinen parisuhteessa ongelmia aiheuttava henkilö leimataan narsistiksi ja sanaa kulutetaan aivan liikaa myös silloin, kun ei ole lainkaan kyse narsismista vain esimerkiksi sairaalloisesta mustasukkaisuudesta tai suuresta kontrolloinnin tarpeesta. Kaikissa ihmisissä onkin yhtäkkiä narsistisia piirteitä, jos oikein tarkastelee. Narsismissa onkin kyse narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jonka edellytykset eivät läheskään aina täyty, vaikka käyttäytyminen olisi kuinka narsismille tyypillistä. Narsismia on vaikea tunnistaa ja narsistin uhri usein kertookin ajautuneensa tilanteeseen aivan tietämättään, sillä narsistisen puolison ”luonne vain muuttui yhtäkkiä”.

Joku ehkä miettii nyt, miksi kirjoitan tätä? Siksi, koska olen itse ollut parisuhteessa hyvin narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa. En halua puhua hänestä varsinaisesti narsistina, sillä se olisi ikään kuin diagnoosin antamista perusteettomasti, vaikka omasta mielestäni siihen voisikin olla syitä. Mutta kun en tiedä, en halua leimata ketään. Tiedän mitä on, kun ihana ihminen vähitellen muuttuukin aivan erilaiseksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus ja jatkuva kontrolloinnin tarve olivatkin lopulta pieniä juttuja. Yhtäkkiä pukeutumistani alettiin määritellä, esimerkiksi hihattomia paitoja ja korkoja ei olisi saanut käyttää ollenkaan. Pikkumekoista nyt puhumattakaan. Rannalle ei olisi saanut mennä yksin ja mun puhelinta ja tietokonetta tutkittiin aivan kokoajan, myös ei-niin-sallituilla keinoilla, jolloin esimerkiksi kaikki näppäinpainallukseni jäivät muistiin ja näitä oli sitten mahdollista seurata. Kaveripiiriäni yritettiin määritellä, Facebookistani oli poistettu varmaan kymmeniä ihmisiä vain siksi, että ”he ovat huonoa seuraa”. Mun tietokoneelta poistettiin kaikki kuvat, joissa olen ystävieni kanssa, bikineissä tai joissa minulla on hauskaa yksinäni (tästä mä tavallaan kannan kaunaa kaikkein eniten). Tämän lisäksi mua dissattiin tietyllä tavalla kokoajan. Olin aivan hirveän huono siivoamaan, en muka tehnyt koskaan kotitöitä (jotka tein siis aivan yksin) ja kaikkea käytöstäni arvosteltiin jatkuvasti. Ulospäin kukaan ei tietenkään huomannut mitään, sillä usein narsistisia piirteitä omaava henkilö on tässä todella taitava.

Luojalle kiitos olen, ja olin, niin vahva ihminen, että pääsin hänestä lopulta aika pian eroon enkä alistunut siihen, mitä hän minulta vaati. En ole nähnyt häntä eromme jälkeen ollenkaan, ja tämäkin kertoo siitä, miten rajoittunutta koko maailma oli. Ei meillä ollut yhteisiä ystäviä, joiden kautta näkisimme jatkossa toisiamme, kuten muissa parisuhteissani on ollut. Kenellekään ihmiselle, jonka olen tavannut ensimmäistä kertaa tuon eron jälkeen, en ole puhunut hänestä oikeastaan ollenkaan, oikeastaan kukaan ei tiedä edes hänen nimeään. En halua puhua hänestä en uusien, enkä vanhojen ystävieni kanssa ja olen saanut suljettua nuo kaikki pahat asiat maailmastani pois kokonaan. Siksi pystyn kirjoittamaan tätä, mutta en siltikään halua, että kukaan läheiseni kommentoi tätä asiaa millään tavalla. En halua palata vatvomaan enää noita asioita. Uskon kuitenkin, että ihminen voi muuttua ja ehkä hänelläkin on asiat nyt hyvin. Noista ajoista jäi minuun kuitenkin pysyvä jälki ja juuri siksi olen aivan älyttömän tarkka omasta vapaudestani ja itsenäisyydestäni, enkä halua tehdä asioita, joista en oikeasti pidä. Kuten esimerkiksi muuttaa pois rakastamaltani alueelta, sillä asuminen paikassa joka ei tunnu kodilta, toisi varmasti mieleen ne ikävät ajat elämässäni.

Halusin kirjoittaa tämän ennen kaikkea siksi, että siitä olisi ehkä jollekin apua. Narsistin uhri ei aina ole pahoinpitelyn tai raiskauksien uhri, vaan henkinen alistaminen ja väkivalta ovat yhtälailla narsistisia piirteitä. Nuo yllämainitut ovat tietysti niitä ikäviä ääripäitä, mutta kyllä narsistista on todella paljon haittaa vähän lievemmissäkin tapauksissa ja elämän narsistin kanssa vaikuttaa uhrissa varmasti pitkään, jopa loppuelämän. Kun elämä ei ole väkivaltaista ja suhteessa on myös niitä hyviä hetkiä, ajatellaan että eihän tämä nyt ole niin paha juttu. Syytetään itseään ja alennutaan siihen, mitä narsisti sanoo. Moni pelkää eroa ihan ihmeellisistä syistä, vaikka varmasti tietää että on parempi olla yksin. Ehkä sekin on yksi narsistisen ihmisen ominaisuuksista. Luoda illuusio, että yksin ei muka pärjäisi. Mutta kyllä meistä ihan jokainen pärjää.

Narsismista ja näistä vähän lievemmistäkin ilmiöistä pitää puhua enemmän. Tällaisille ihmisille pitäisi kehittää paljon enemmän hoitomuotoja, mutta toisaalta, miten narsistinen henkilö tajuaa, että hänellä on muka ongelma? Harvaa lopulta kiinnostaa jäädä ottamaan selvää ja hyvin harva narsisti saa koskaan hoitoa, sillä ei miellä itseään sairaaksi. Narsistin kanssa eläminen on mahdotonta, eikä narsisti parane KOSKAAN ilman ammattiapua. Jos sinulla on kokemuksia narsistista niin parisuhteessa, kuin vaikka työpaikallakin, haluaisitko jakaa omasi kommenttiboksissa? Näistä asioista on usein vaikea puhua, mutta kommentin voit jättää nimettömästi ilman sähköpostiosoitettasikin, jos niin haluat.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Ketkä ovat parhaita ystäviäsi? Kun mietin omiani, heidän joukossaan on niin lapsuudenystäviäni kuin vasta aikuisiällä tapaamiani sydänystäviä. Ystävät ovat minulle hyvin tärkeitä ja usein olen jopa kuullut, että ne ovat joidenkin mielestä prioriteettilistallani jopa liiankin korkealla. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on niin pieni perhe? Esimerkiksi tässä ylläolevassa kuvassakin oleva ystäväni Roosa on minulle kuin sisko. Niin rakas ja tärkeä, ja tietää elämästäni oikeastaan ihan kaiken. Yksi parhaimmista ystävistäni on kuitenkin mies ja tämä on toisinaan herättänyt monissa aikamoista hämmästystä. Siksi halusin kirjoittaa tästä aiheesta blogipostauksen, jos teillä olisi mahdollisesti samanlaisia kokemuksia ja haluaisin kuulla, mitä miehen ja naisen välinen ystävyys teidän mielestä on? Onko se kenties mahdotonta? Kaikki näkökulmat ja ajatukset aiheesta ovat oikein tervetulleita..

Tapasin Hannun vuonna 2013 ja hän jäi mieleen aivan mahtavana tyyppinä. Samana vuonna tapasin itseasiassa myös mieheni, joka on myös Hannun hyvä ystävä. Hannusta tuli lyhyessä ajassa mulle todella tärkeä ja toisinaan tuntuu, että myös hän on minulle kuin perheenjäsen. Hannu on mulle sellainen miespuolinen sielunkumppani. Voi kuulostaa hullulta, mutta sitä hän on. Olemme lopulta hyvin erilaisia ja meillä on aivan erilaiset elämäntilanteet. Se ei ole silti estänyt ystävyyttämme, johon onkin mahtunut aikamoisia käänteitä. Hannu on pitänyt musta aina huolta, käynyt mun kanssa ulkona, saattanut mut kotiin, viettänyt kanssamme joulua ja olemme matkustaneet monet kerrat yhdessä. Olen myös kiukutellut Hannulle monia kertoja ja osoittanut mieltäni, mutta silti me ollaan kavereita, haha. Hän tuntee minut todella hyvin ja pystyn kertomaan hänelle mitä tahansa. Pidämme toisiimme yhteyttä päivittäin, aivan kuin teen tyttökavereidenkin kanssa. Tämä tuntuu olevan monille silti ongelma. Milloin meillä on salasuhde, milloin olemme ihastuneita toisiimme ja mitähän vielä?

Jo ala-asteella viihdyin paljon poikien seurassa ja yläasteella minulla oli monta hyvää poikakaveria. Jos joku sattuu lukemaan tätä, lämpimiä ajatuksia sinne – en unohda noita vuosia koskaan. Aikuisiälläkin minun on ollut aina helpompi tutustua miehiin ja luoda heidän kanssaan ystävyyssuhteita kuin vastaavasti naisten kanssa. Olen pyörinyt paljon miesvaltaisissa porukoissa enkä koskaan ole tuntenut oloani millään lailla epämukavaksi tai ulkopuoliseksi. Valitettavasti moni ystävyyssuhteeni miespuolisiin henkilöihin on kariutunut mustasukkaisuuden takia, puolin ja toisin. Toisaalta ymmärrän, onhan miehen ja naisen välinen ystävyys asia, joka helposti käsitetään väärin ja mielletään varsinaiseksi suhteeksi. Toisaalta taas, kun itse tiedän, että voin olla miesten kanssa tekemisissä muutenkin kuin romanttisessa mielessä, ajattelen helposti että monet muutkin voivat niin tehdä ja pidän sitä vähän itsestäänselvyytenä. Siksi minusta olisikin kiva kuulla, mitä te ajattelette tästä? Onko teillä eri sukupuolta olevia ystäviä vai kiellättekö kenties tällaiset ystävyyssuhteet omalta kumppanilta?

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Hyräilen tuota SuomiPopin mainoksen biisiä joka kerta pitkään sen nähtyäni. Enkä oikeastaan ennen tätä päivää ole miettinyt sen sanomaa mitenkään kummemmin. Olen tämän melkein kolmeviikkoisen suoranaisen hyvinvointilomani aikana todennut ihmismielen tarvitsevan hiljaisuutta aivan valtavasti. Kun suksii pitkälle toistakymmentä kilometriä hiljaistakin hiljaisemmalla jängällä ja keskellä lumista metsää, ehtii ajatella asioita ihan pysähtymättäkin. Olisin voinut kuunnella äänikirjoja tai musiikkia, mutta jätin kuulokkeet kotiin. Olen kerrankin kuunnellut viikkotolkulla omia ajatuksiani, joka on ollut aivan uskomattoman vapauttavaa ja keväntänyt mieltä kummasti. Helsingin arjessa niitä pakenee niin helposti musiikkiin eikä pimeällä ja sateisella lenkillä todellakaan kiinnosta juostessa ihailla maisemia, vaan pikemminkin haluaa paeta johonkin mielikuvitusmaailmaan korvissa pauhaavan musiikin saattelemana.

Tänään mietin ihmissuhteita. Enimmäkseen parisuhteita. Tuo biisi soi päässäni ja mietin, kuinka moni suhde onkaan lopulta kovin epävarma. Niin kovin hauras ja täynnä sitä piinaavaa epätietoisuutta. Onko se toinen siinä vielä huomenna? Ei tarvitse olla edes kovin takertuvaa sorttia, kun tarttuu toiseen kuin hukkuva siihen oljenkorteen. Nykyajan ihmissuhdemarkkinoilla vallitsee valtava epävarmuus. Petetään, kyllästytään ja muuten vain halutaan olla yksin todella helposti. Tiedän ihan molemminpuolisesta kokemuksesta miltä se tuntuu. Epävarmuus tekee vahvemmastakin helposti takertuvan, ihan huomaamattaan. Kannattaakin miettiä asiaa myös siltä kannalta, kun tuntuu siltä, että joku toinen on liian kiinni sinussa. Ehkä olet omalla käytökselläsi aiheuttanut hänelle epävarmuutta? Kokeile olla hetken aikaa vähän avoimempi, vähän heittäytyvämpi ja kaikin päin vähän helpompi. Käytös saattaa muuttua. Jos ei muutu, laita hänet kiertoon ja opettelemaan ihmissuhdetaitoja uudelleen.

Vaikka saatan nostaa omassa suhteessani esiin jos jonkinlaisia epäkohtia, joskus vähän turhankin usein, olen aivan suunnattoman onnekas, sillä olen löytänyt elämääni ihmisen, joka on siinä vielä huomennakin. Mikäänhän ei koskaan ole varmaa, mutta ainakaan minun ei tarvitse enää elää jatkuvassa epävarmuudessa. Tiedän, että minulla on joku, joka huolehtii, joka pelastaa minut tilanteesta kuin tilanteesta ja lopulta ihan oikeasti rakastaa. Ilman, että sitä pitäisi kyseenalaistaa jatkuvasti. Ja silti olen joskus haikaillut jotain muuta, jotain enemmän, jotain aivan erilaista elämää. Mutta sitähän elämä on, mieli on joskus vähän kummallinen. Muuttuu ja vaeltaa jatkuvasti. Siksi kannattaakin toisinaan uhrata hetki, jos toinenkin, niille omille ajatuksille.

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian