Luin hiljattain Marianna Stolbown kirjan Vanhempieni kaltainen. Aloitettuani kirjan, olin ehdottomasti sitä mieltä että siinä on teos, joka jokaisen kannattaisi lukea. Kirja on tehty ajatuksella, että me olemme kaikki vanhempiemme kaltaisia ja saamme rakastamisen, läheisyyden ja välittämisen mallin jo lapsena kotoa ja tiedostamattakin sovellamme niitä kotona opittuja toimintatapoja omissa ihmissuhteissamme. Allekirjoitin monta kohtaa, kunnes.. Stolbow kertoo, että ihan jokainen lapsi kärsii vanhempiensa erosta ja ettei yksikään erolapsi ole niin onnellinen, kuin yhdessä pysyvien vanhempien lapsi. Että mitä? Eroasiantuntija? Uskon, että hänellä on varmasti väitteelleen vahvat perustelut, mutta..

Alkoi suorastaan ärsyttää ja loput kirjasta oli jopa vaikeaa lukea. Itseäni henkilökohtaisesti ärsytti Stolbown vahva mielipide siitä, että eronneiden vanhempien lapsi on aina jollain tavalla onneton tai on kokenut kärsineensä erosta. Minun vanhempani ovat eronneet. En ole ikinä kärsinyt erosta. Päinvastoin.

Ihmiset eroavat eri syistä, mutta mielestäni on itsekästä erota siten, että lapset kärsivät. Toki on tilanteita, jolloin välien katkaiseminen on jopa suotavaa kuten alkoholismi, väkivalta tai esimerkiksi vakavat mielenterveysongelmat. Ero satuttaa aina, mutta mielestäni vanhemmilla on lastensa takia velvollisuus selvittää välinsä jos sille ei ole muuta estettä kuin oma paha mieli. En voi ymmärtää heitä, jotka lapsellisesti riitelevät lastensa kuullen eron jälkeenkin eivätkä suostu tavata toisiaan. Tiedän tapauksia, kun pieni lapsi joutuu isäviikonlopun jälkeen yksin tulla alaovelta hissillä ylös äitinsä luokse, kun äiti ei suostu tavata isää koska on vuosienkin jälkeen niin vihainen. Ole aikuinen, opettele antamaan anteeksi. Lasten ja ihan oman hyvinvointisi takia.

En voisi kuvitellakaan olevani yhdessä vain lapsen/lasten takia. Lapsi kun oppii sen rakastamisen mallin sieltä kotoa. Kun rakkautta ei ole, ongelmat siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Todennäköisesti siinä tilanteessa myös huono, riitelevä ja surullinen ilmapiirikin. Kuinka lapsi oppii koskaan rakastamaan, jos ei näe rakkautta kotona? En tarkoita, että yksin lapsensa kasvattava olisi yhtään sen huonompi vanhempi sillä hänellä ei ole ketään, kenen kanssa näyttää kuinka rakastaa. On vain äärimmäisen surullista sen lapsen kannalta, ettei yhdessä olevien vanhempien välillä näe sitä rakkautta vaan riitoja.

Tiedän monta tapausta, jossa aikuistuneet lapset ovat vanhempiensa erottua kertoneet, että olisivat toivoneet heidän eroavan jo aiemmin. Pienikin lapsi on paljon viisaampi kuin antaa itsestään ymmärtää. Koska vanhempien tulee aina ajatella lastensa parasta, ero voi usein olla juuri se, mitä lapsi tarvitsee. Väitän, että lapsi on paljon onnellisempi silloin, kun hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa kuin yksi riitelevä perhe.

Meillä oli aina kaksi kotia, joissa molemmissa oli äärimmäisen hyvä olla. Ihailen suuresti äitini ja isäni kykyä säilyttää välinsä avioeron jälkeen. He puhuivatkin toisistaan parhaimpina ystävinä. Ihan loppuun saakka. Siihen asti, kun äitini järjesti isäni hautajaiset. Erosta oli reilusti yli kymmenen vuotta.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM / SNAPCHAT mirvaannamarian


Rakastatko itseäsi? Ei ole kauaakaan, kun vastasin kysymykseen kieltävästi. Itsekriittisenä ja elämässäni ikäviä suhteita ja asioita kokeneena arvostus ja rakkaus itseäni kohtaan ovat olleet aika nollassa. Kaikki nämä tekijät saivat aikaan noidankehän. Kun ei rakasta itseään, on vaikeaa rakastaa muitakaan ja vastaanottaa sitä rakkautta. Sitä ajautuu vääränlaisiin ihmissuhteisiin, eikä voi hyvin.

Itsensä rakastaminen on todella vaikeaa. Varsinkin ihmisten keskellä, jotka pitävät itsensä rakastamista itsekkyytenä ja itserakkautena. Mutta se ei ole sitä. Se on itsensä hyväksymistä ja arvostamista kaikkine ominaisuuksineen, olivat ne hyviä tai huonoja. Rakastamista. Ethän vaadi kumppaniltasikaan täydellisyyttä, vaan hyväksyt hänen pienet virheensä. Tee samoin myös itsellesi.

Olen saanut elämääni ihania ihmisiä, jotka ovat pelkällä olemassaolollaan opettaneet minua rakastamaan itseäni. Taidon myötä suhtautuminen elämään on muuttunut kovin paljon. Arvostan nyt oikeita asioita. Voin paljon paremmin. Ja vasta nyt tajuan, kuinka hukassa olinkaan aiemmin itseni kanssa. He, joiden kanssa aikaasi vietät, määrittävät paljon sitä, millainen ihminen olet itse. Ja pystytkö rakastamaan itseäsi.

Ymmärrän nyt, miksi sanotaan ettei kukaan ole valmis parisuhteeseen, ennen kuin oppii rakastamaan itseään. Olet kokonainen vasta silloin, ja puolikkaana on vaikea antaa itsestään 100% parisuhteelle. Kun ei arvosta itseään, ajautuu helposti epäilyksiin, mustasukkaisuuteen tai kyseenalaistaa kaikki huomionosoitukset. Tätä ei tietenkään itse siinä vaiheessa ymmärrä. Nämä ovat ainakin itselleni olleet asioita, jotka olen tajunnut vasta myöhemmin katsoessani elämääni taaksepäin.

Itsensä rakastaminen myös näyttää hyvältä! On helpompaa hymyillä ja olla itsevarma, kun hyväksyy itsensä. Rakastaakin. On helpompaa ottaa kehuja vastaan ja vastaavasti myös kehua muita. Itseään terveellä tavalla rakastava ihminen ei myöskään yleensä kadehdi. On paljon helpompaa selvitä vaikeidenkin aikojen yli, kun uskoo itseensä ja hyväksyy ne tehdyt virheetkin. Mehän tehdään niitä kaikki, jatkuvasti.

Me olemme niin ainutlaatuisia yksilöitä, ettei meidän koskaan tulisi vertailla itseämme muihin. Aina on joku parempi jossain, aina on myös joku, kenellä on asiat huonommin. Kun rakastat itseäsi, lakkaat samalla myös vertailemasta. Kadehtimastakin. Sitä kannattaa, oikeastaan pitää, opetella.

Itselleni oli aluksi jopa jotenkin vaikeaa myöntää, että ihan oikeasti rakastan itseäni juuri tälläisenä. En todellakaan pidä itseäni täydellisenä, mutta ei se estä rakastamasta ketään, edes itseään. Itsevarmuus ja itsensä hyväksyminen nähdään toisinaan edelleen jotenkin pahana asiana ja kuten mainitsinkin, ne sekoitetaan siihen epäterveeseen itserakkauteen liian usein. Ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Itseään rakastava ja itserakas henkilö ovat ihmissuhteissakin aivan erilaisia. Huvittuneena olen sinkkuaikoinani naureskellut, että eikö se nyt ole tärkeämpää rakastaa sitä toista ennen itseään.

Ei. Rakastu ensin itseesi. Olet täydellinen oma itsesi, juuri tuollaisena.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Aikuisiästäni olen ollut enemmän parisuhteessa kuin sinkkuna. Aika (ihmeen) monta vuotta. Siihen nähden, etten tunne itseäni kuitenkaan loppujen lopuksi tietyllä tavalla parisuhdeihmiseksi. Aika monta joulua, aika monta syntymäpäivää, aika monta ystävänpäivää. En ole ikinä viettänyt vuosipäivää. Tai siis, minulla ei ikinä ole ollut vuosipäivää.

Kertokaa nyt joku, miten te laskette vuosipäivän? Päätetäänkö se? Onko se päivä ensimmäisistä treffeistä, Tinderin poistamisesta, ensitapaamisesta vai ekasta yökylästä (nämä kaikki voivat tietysti tapahtua samana päivänä) tai joku yhdessä sovittu juttu? Joku poikaystävän tapainen yritti joskus ehdottaa, että meidän pitäisi sopia joku päivä – ei, ei, ei! Ehkä en ollut valmis suhteeseen, tai kyseiseen mieheen. Ahdisti.

Jo yläasteella kaverit viettivät vuosipäivää. Ostivat pienet lahjat. Nyt seuraan sosiaalisesta mediasta, kuinka vietetään jopa vuosipäivän aattoa. Vuosipäivänä saatetaan kosia, vähintään mennään ravintolaan syömään jonka loppulasku on toisen kuukausipalkan verran. Hyvää vuosipäivää rakas! Aivan vieras maailma. Ehkä minustakin olisi mukavaa mennä syömään kivaan ravintolaan. Ja lahjoja nyt on aina ihana saada. Ja antaa. Keksisin monta hyvää vuosipäivälahjaa. Voisin juoda lasin viiniä, kerrankin yhdessä. Pöydälä olisi yhden sijaan kaksi lasia. Mutta.. En todellakaan tiedä, milloin minulla edes olisi vuosipäivä.

Muistan tarkasti monta päivämäärää ja tapahtumaa monen vuoden takaa. Eli voisin muistaa vuosipäivänkin. Ehkä vuosipäivän puuttuminen johtuukin siitä, etten tiedä milloin olen alkanut edes seurustella. Siitä ei ole koskaan täytynyt sopia. Ajatuksenakin on kamalaa, jos täytyy sopia että nyt ei sitten saa olla kenenkään muun kanssa. Jos on oikeasti rakastunut, ei edes halua olla. Tinderin poistamisen tekee varmasti ihan sopimattakin, koska muut eivät tosiaan kiinnosta. Vain silloin voidaan mielestäni puhua oikeasti hyvästä seurustelusuhteesta. Avoimet suhteet tietysti erikseen. Mutta takaisin asiaan, en voi sanoa tarkalleen milloin olen alkanut seurustella. Suhteet ovat vain aina menneet siihen pisteeseen. Tiedän mä nyt suurinpiirtein vuodenajan.

Mitä mieltä te olette tästä vuosipäiväasiasta?

Itseasiassa, olenhan minä juhlinut kerran vuosipäivää. Dubaissa mainitsimme hotelliin kirjautuessa viettävämme sellaista. Siinä ja siinä, että edes seurustelimme. Sairaan helppo keino saada ilmaista kakkua.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian