”Mikä sua kiinnostaa?” kysyi ystäväni kun pohdin mitä lukisin sivuaineena yliopistossa. ”Hmmmmm, no tota ranskan kieli, taidehistoria, neuroscience, ehkä valtsikasta jotain..” vastasin ja mietin ääneen, kuinka ahdistavalta tuo kysymys itseasiassa tuntuukaan. Äiti kehotti luottamaan intuitioon. En uskalla. Aloin miettiä, miksi ahdistuin niin paljon kun joku kysyy mikä minua kiinnostaa. En ahdistu siksi, etten tiedä mikä minua kiinnostaa, vaan koska minua kiinnostaa oikeastaan_vähän_kaikki ja juuri tuosta syystä olen ehkä ollut aikanaan niin monta vuotta ihan hukassa ja ihan loppuunpalanut.

 

Jo aikanaan lukiossa kaikilla tuntui olevan selkeät tavoitteet ja selkeä suunta mihin mennä. Kaikilla paitsi minulla. Lukion jälkeen tein erilaisia töitä, opiskelin kahta täysin erilaista alaa, haahuilin. Kadehdin heitä, jotka toteuttivat selkeää suunnitelmaansa ja menestyivät siinä. Heitä, joilla oli vahva intohimo tiettyä uraa ja alaa kohtaan. Heitä, jotka olivat oman alansa spesifejä asiantuntijoita. Aivan hemmetin hyviä yhdessä tietyssä asiassa. Työelämä on suosinut heitä jo pitkään.

Sitten olemme me, joita kiinnostaa eniten vähän kaikki ja jotka hoitavat monta asiaa ihan hyvin, mutta joilta puuttuu se spesifi superkiinnostuksen kohde ja taito handlata juuri se osa-alue täydellisesti. Silti meidän mielenkiintomme ulottuu hyvin laaja-alaisesti eri osa-alueisiin ja tämän ansiosta osaamisemmekin voi olla laaja-alaista, vaikka emme pitäisikään itseämme missään aivan erityisen hyvinä.

 

Tämän ansiosta myös palaa helposti loppuun. Oma toipumiseni alkoi kolme vuotta sitten, enkä välttämättä koskaan tule täysin ennalleni yhtä ehjäksi. 

 

 

”Missä sä oot hyvä?” No, siivoomisessa ja hauskanpidossa. Hiusten kihartamisessa. Ja mulla on ihan nätti käsiala.

Olen ollut aina hyvä koulussa, tosin uskon sen johtuvan hyvästä muististani. Osaan monta asiaa moneltakin osa-alueelta, mutta en ole missään aivan erityisen hyvä. En ole oikein koskaan ollut mistään tietystä aiheesta, tai aineesta, niin spesifisti kiinnostunut, että se olisi noussut ylitse muiden.

 

Luultavasti juuri tästä syystä olen tiedostamattani ahdistunut lapsesta asti uteluista, mikä minusta tulee isona. Enkä ole ainoa. Moni kaltaiseni tajuaa sen vasta aikuisena. Läheisten odotukset, koulutus ja työelämä ohjaavat edelleen hyvin selkeästi valitsemaan vain yhden selkeästi määritellyn mielenkiinnon kohteen tai osaamisalueen. Olisihan se varmasti helppoa, jos niitä olisi vain yksi.

 

Satuin katsomaan ohimennen tv-ohjelmaa, jossa puhuttiin tästä hienosti muotoiltuna laaja-alaisesta kiinnostuksesta ja osaamisesta. Opiskelen yliopistossa yleistä kasvatustiedettä, joka on itseasiassa hyvinkin laaja-alainen koulutusohjelma ja sivuaineiden valtavan määrän (puolet tutkinnosta voitteko kuvitella) ansiosta koulutuksesta saa erittäin laajan. Vähän sitä sun tätä, taas. 

 

Tässä amerikkalaisessa ohjelmassa kuitenkin korostettiin sitä, että nykypäivän työelämässä tarvitaan yhä enemmän heitä, jotka osaavat vähän kaikkea ja joita kiinnostaa vähän kaikki. Lohdullinen ajatus meille vähän kaikesta kiinnostuneille. Meidän pitäisi enemmän arvostaa itseämme siinä, että handlaamme vähän kaikkea, pystymme tehdä montaa asiaa ja pitää lankoja käsissä sieltä sun täältä.

 

Silti, joka kerta kun joku kysyy että mitä mä nyt oikein opiskelen (ja etenkin joka kerta kun korjaan että en opiskele opettajaksi) ja mihin ammattiin valmistun ja vastaan, etten valmistu yhtään mihinkään ja sitä paitsi minullahan on jo työ. Joka on niin laaja-alainen sekin, ettei kukaan koskaan oikein ymmärrä mitä edes teen työkseni. Olisi ymmärrettävä rikkaus, joka tulee monen eri osa-alueen osaamisesta ja ymmärtämisestä. Olisi ymmärrettävä, miten hienoa on kun on monta asiaa jotka kiinnostavat. Olisi hirveää olla se nuori, jota ei kiinnosta mikään. Tämä toisaalta on herättänyt itsessäni kysymyksen, kiinnostavatko heitä vain niin monet eri asiat, etteivät he osaa päättää ja verhoavat epävarmuutensa sen nuoren uhon taakse, ettei mikään muka kiinnosta.

 

Tästä aiheesta olisi niin mielenkiintoista käydä keskusteluja. Onko teillä jotain tiettyjä kiinnostuksen kohdetta, joka menee ylitse muiden? Ovatko ura- ja koulutussuunnitelmat olleet teille helppoja vai tiedättekö vieläkään mitä oikein haluatte isona tehdä? Miten kaikki tämä näkyy työelämässä?

Kerro kommenteissa kaikki, mitä mieleen tulee! <3 Ja SOS, mitä sivuaineita teillä on ollut ja miksi?

 

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kuluneella viikolla olen vihdoin päässyt kiinni yliopistoelämään. Kun tänään luin iltapäivälehdestä mainoksen syksyn korkeakouluhaun alkamisesta, ensimmäisenä teki mieli kiljua. Hakekaa ihmiset opiskelemaan! Mietin ehkä minuutin, onko mitään järkeä lähteä kolmekymppisenä aikuisena yliopistoon, mutta siinä just on järkeä. Ex-naapurini itseasiassa inspiroi minua tässä lukemalla viisikymppisenä kuudetta maisterin tutkintoaan, pärjäten samalla työelämässä erinomaisesti.

 

Päätökseni hakea aikuisena yliopistoon tuli vähän yks kaks, eikä minulla ollut aavistustakaan millaiseen maailmaan hyppäisin. Olin jo muutaman vuoden miettinyt, että yleinen kasvatustiede (jossa jopa puolet opinnoista ovat valinnaisia opintoja, eli entiseltä nimeltään sivuaineita) olisi ihan mun juttu. Nyt kun olen päässyt kiinni tutkinnon todelliseen sisältöön, olen ilokseni huomannut että se taitaa olla vielä enemmän ihan mun juttu kuin osasin kuvitellakaan.

Muistutus itselle: Teet joskus myös hyviä valintoja.

 

Aikuisena yliopistoon hakemisessahan on ihan valtavasti etuja. Elämänkokemuksen pohjalta tuntee kiinnostuksensa ja käyttäytymisensä, eli itsensä, huomattavasti paremmin kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeisenä syksynä. Nyt tuntuu tavallaan aika hullulta, että olisin syksyllä 2008 ollut tässä samassa tilanteessa. Eikä se tunnu edes hullulta, se tuntuu mahdottomalta. Ihailen niitä nuoria, jotka tietävät jo varhain mitä haluavat ja mikä heitä kiinnostaa, toki samaa toivon myös omalle lapselleni, mutta minä en vain mahtunut siihen joukkoon. En, vaikka kuinka halusin ja yritin.

Mahduin kuitenkin siihen joukkoon, joka aina kannustaa tekemään suuriakin muutoksia. Ota se avioero jos siltä tuntuu, vaihda sitä alaa. Tee lapsi nelikymppisenä. Sinä pystyt siihen. Ihmettelen välillä loputonta uskoani ihmisiin, sen täytyy juontaa juurensa loputtomasta uskostani ihmeisiin.

 

Alanvaihtajien tarinoita kuuntelen aina suurella mielenkiinnolla, ne kertovat usein paitsi menestyksestä, myös siitä mahtavasta vapauden tunteesta kun vihdoin uskaltaa riskien uhallakin luottaa intuitioon ja seurata omaa intohimoaan.

Itse en ole kuitenkaan vaihtamassa (ainakaan tietoisesti) alaa ja tästä syystä saatan olla monen mielestä erikoinen opiskelija. Pikemminkin odotan näiltä opinnoilta sitä, että ne täydentävät minua, nykyistä työtäni, ja elämääni ja arkeani nyt ylipäätään. En todellakaan tiedä mitä haluan sitten joskus tehdä, paitsi tutkia ja ihmetellä tätä ihmeellistä ilmiötä nimeltään elämä.

Olenhan loputtoman utelias. Katsoin juuri ikkunasta taivaalla lentäviä lintuparvia. Sen sijaan että toteaisin taivaalla olevan muuttolintuja, selvitin jo vuosia sitten miten, milloin ja ennen kaikkea miksi linnut muuttavat. Jatkuva kiinnostukseni ja tiedonjanoni oikeastaan ihan kaikkea paitsi kiirettä kohtaan on toisinaan kovin uuvuttavaa, mutta samalla se on kuljettanut minua monille poluille. Olisipa kovin tylsää kävellä aina sitä suoraa tietä kohti maalia.

Tämä uteliaisuus vei minut myös Helsingin yliopistoon. Olen viime päivinä miettinyt paljon todellisia kiinnostuksen kohteitani, ainakin mitä sivuaineiden valintaan tulee (send help!) ja tästä syntyi myös oma juttunsa, jonka aion pian julkaista. Mitä jos eniten kiinnostaa kaikki eikä osaa valita? Voiko elämässä ollenkaan pärjätä jos ei ole vain yhden alan spesialisti?

 

Kannattaa myös unohtaa kaikki ajatukset siitä, että vain tietynlaiset stereotyyppiset ihmiset hakevat opiskelemaan sitä ja tätä tiedettä. Tai hakevat opiskelemaan ylipäätään. Hyvät kanssaihmiset, on vuosi 2021. Yhtä aikaa voi olla mies ja nainen, rakastaa hömppää, urheilla maailman huipulla, olla viisas ja älykäs, istua kynsihuolloissa, luennoilla ja opiskella. Kaikki samalla viivalla.

 

Olen saanut paljon viestejä Instagramissa siitä, kuinka monet haaveilevat opiskelusta aikuisena. NYT on sun aika hyvä ihminen, HAE sinne minne haluat. Voisin taas kiljua. Hakemuksen lähettäminen on se ensimmäinen juttu. Se ei sido sinua yhtään mihinkään, mutta se motivoi. Ehkä kokeilet pääsykoetta? Ehkä vaihdat hömppäkirjan ja paskat realitysarjat muutamaksi kuukaudeksi pääsykoekirjoihin? Mitä sitten, vaikka et pääsisi sisään? Ainakin yritit. Kenellekään ei tarvitse edes kertoa, että hait. En minäkään kertonut, enkä ollut edes varma menenkö koko valintakokeeseen, sillä olin niin epävarma. Usko itseesi ja toivo aina parasta.

 

 

 

Aikuisena yliopistoon voi olla jopa helpompaa päästä. Riippuen toki valintakokeesta, mutta ainakin tällaisille yleishyödyllisille ”haahuilualoille” ovet voivat avautua helpommin sillä olet ehkä jo aiemmin tutustunut tieteellisiin tutkimuksiin, lukenut tieteellisiä artikkeleja ja saanut elämänkokemuksen, aiempien opiskelukokemusten ja työkokemuksenkin kautta paitsi tietoa ja yleissivistystä, myös paljon itsevarmuutta. Kannattaa tutustua myös ensikertalaiskiintiöiden vaatimuksiin, sillä jos sinulla ei ole aiempaa korkeakoulututkintoa (yliopisto tai AMK), pääset ensikertalaiskiintiöön jolloin yliopistoon pääseminen on vieläkin helpompaa.

 

Ja kiitos jopa poikkeusaikojen, suoritin itse ensimmäiset kurssit ihan työpäivien aikana toimistolla, sillä suuri osa opinnoista on etänä. Yliopisto on siitä myös mainio paikka opiskella, että tutkinnon suorittaminen on hyvin joustavaa ja omaa etenemistään saa suunnitella itse. Meille itsenäisille, huonoille ohjeiden noudattajille aika ässä. Kursseja ei muutenkaan ole mahdottoman paljon jos etenee opintosuunnitelman mukaisesti ja varsinkin meille mielellään nenä kiinni kirjassa -tyypeille opintojen sovittaminen työ-, perhe-, ja harrastuselämään ei ole lainkaan niin mahdoton yhtälö kuin aiemmin kuvittelin.

 

Voisin vielä kerran kiljua, HAE N-Y-T jos yhtään olet sitä miettinyt. Jos mietit että haet vasta vuoden päästä, samat asiat ja ajatukset ne ovat edessä silloinkin. Jahkailulla vain siirrät niitä eteenpäin. Jos kaipaat tsemppiä, neuvoja tai muuten vain huonoa huumoria ja ajatuksia yliopistoon hakemisesta ihan minkä ikäisenä tahansa, DM me ;)

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

 

 

 


 

Seitsemän vuotta sitten laskin päiviä tunteja.. Olisin raskaana enää viisitoista päivää.  Valmistauduin loputtomaan vauva- ja pikkulapsielämään, äitiyteen ja maailmaan, josta en tiennyt yhtään mitään. Elämänvaiheeseen, joka lopulta hujahti ohi silmissä. Kun tänään kirjauduin ensimmäistä kertaa Wilmaan, tuntuivat päiväkodin varavaatepussit ja koon 24 kumisaappaat kovin kaukaisilta.

Miksu aloitti tänään ensimmäisellä luokalla koulussa. 

 

Pieni, iso poika, joka ei osannut jännittää. Paitsi illalla nukkumaan mennessä kysyi, että voiko se opettaja vielä perua sen koulupaikan, että pääsenkö mä nyt varmasti sinne kouluun. Aamulla koulun pihalla ei näkynyt vielä tuttuja kavereita ja pikkuinen piileskeli aidan reunalla. Kun rakas ystävä käveli pihaan, jännitys unohtui saman tien ja luokkaan asteli reipas ja niin kovin rakas koulutiensä aloittaja.

 

Olen halunnut jo pitkään pitää perheeni pois täältä blogista ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta ensimmäinen koulupäivä saa tehdä tähän poikkeuksen. En voisi kirjoittaa ensimmäisenä koulupäivänä mistään muusta, kuin ensimmäisestä koulupäivästä. 

 

 

Miksun koulu on Helsingin Normaalilyseon ala-aste, joka on aivan ihana, pieni kyläkoulu keskellä kaupunkia. Luokkia on vain yksi per luokka-aste ja oppilaita maksimissaan 20 kullakin luokalla. Vanhan, historiallisen rakennuksen tunnelma yhdistettynä kovin sydämelliseen ja lämminhenkiseen henkilökuntaan toi heti mieleeni maailman ihanimman päiväkodin ja esikoulun, Engelin, jossa Miksu sai viettää varhaislapsuutensa leikintäyteiset arkipäivät. Olisinpa itsekin saanut kasvaa ja oppia tuollaisessa ympäristössä.

 

Siirtymä koulumaailmaan on lapselle iso, mutta sopeutuminen koulumaailmaan tuntuu olevan äidille vielä isompi askel. Samalla kasvoin yhdessä aamussa muka ihmisenäkin. En ole enää pikkulapsen äiti, olen nyt koululaisen äiti. Pienelle koululaiselleni toivon loputtomasti uteliaisuutta uusiin asioihin, kiinnostusta oppia, kärsivällisyyttä ottaa askelia välillä eteen ja välillä taakse, malttia keskittyä, sisua nousta aina uudelleen ylös ja suurta rohkeutta hypätä tuntemattomaan. Tuo matka päättyy vasta aikuisena, joten sen tukeminen on jo senkin puolesta niin valtavan tärkeää.

 

Odotan innolla läksyjä ja toki vähän myös sitä, kuinka äiti ei yhtäkkiä enää osaakaan mitään. Lukujärjestyksiä, iltapäiväkerhoa, ensimmäisiä kokeita. Uusia kavereita ja tarinoita oppitunneista. En ehkä ihan vielä edes ymmärrä miten isosta muutoksesta on kyse, mutta onneksi mieltä lämmitti ensimmäisenä aamuna innoissaan luokkaan juossut pieni pojankoltiainen. Vauvastani kasvoi pieni hulivili, joka naapurinpojan kanssa irrottaa salaa heiluvia hampaita solmimalla narun ovenkahvaan, tuo hämähäkkejä sisälle ja vie salaa äidin lompakosta jätskirahaa. Päivä päivältä koulun aloituksen myötä lapsi on itsenäisempi ja tälle täytyy antaa myös mahdollisuus. Onneksi koko kesä on harjoiteltu itsekseen olemista ja sitä, ettei äidin valvova silmä olekaan aina selässä. Uimataito on aika tärkeä juttu myös niissä elämän syvissä vesissä.

 

Tänään palaan kahden kuukauden tauon jälkeen salille. Sen jälkeen haen pikkuiseni koulusta ja menemme syömään hänen lempiravintolaansa.

Tästähän me on puhuttu jo vuosi. Että sit ekana koulupäivänä..

 

”Pienen pojan elämää, ei enempää ei vähempää.

Välillä kolttosii tehdään mut kyl äiti ymmärtää..”