Katseeni pysähtyi eräässä Instagram-profiilissa bion kuvaukseen. 2012 paras kategoriassa X, 2013 paras kategoriassa Y ja niin eteenpäin. Ylennyksiä, yrityksen perustamista, kirjoitettuja kirjoja ja kunniamainintoja työssä ja urheilussa. Saavutuksia. Ihailtavaa, ajattelin ensin. Jostain syystä asia jäi kuitenkin pyörimään mieleeni.

 

Jäin miettimään asiaa ja lenkkeillessäni metsässä pyörittelin päässäni ajatuksia saavutuksista ylipäätään. Siinä missä yksi kirjoittaa tänä vuonna esikoisteoksensa, toinen voittaa fitnesskilpailut ja kolmas ylittää sadan tonnin liikevaihdon, joku selviytyy joten kuten läheisen kuolemasta tai selättää vaikean masennuksen. Miksei yksinhuoltajaäiti kirjoita profiilissaan selviytyneenä kolmen vuoden valvotuista öistä ja yksinäisestä vauvavuodesta? Saattaahan syövänkin sairastanut kirjoittaa ”voittaneensa” syövän viime vuonna, miksei masennuksesta tai syömishäiriöstä parantunut mainitse niistä? Tappavia joskus nekin.

   

 

 

Ei ole ihme, että 2020 loppuunpalaminen on normaalia. Suorituskeskeinen yhteiskunta ihailee saavutuksia emmekä enää ymmärrä, että kaikkien saavutusten takana ei ole edes lujasti töitä – ei, vaikka haluamme niin uskotella itsellemmekin. Joskus siellä takana on vain helvetisti hyvää tuuria. En väheksy nyt kenenkään tekemää työtä, en missään nimessä. Maailmassa on monta aivan järjettömästi duunia painavaa mahtavaa tyyppiä jotka ansaitsisivat menestyksensä ja upeat saavutuksensa, paljon vähemmälläkin työmäärällä. Vaikka kuinka haluan uskoa, että kova työ palkitaan, ei se ikävä kyllä aina niinkään mene.

 

Joku saa aina kaiken helpommalla. Vaikka väittäisi mitä. On onnistuneita ajoituksia, on tukiverkostoja, on suhteita ja ennen kaikkea – on sattumia. Toimii myös toisin päin. Voi olla se kaikkein ahkerin ja antaa itsestään 200% joka päivä, eikä silti saa saavutuksia tai kiitosta. Ja se jos joku kuormittaa.

 

 

 

 

Työelämässä työnantajat kirosivat aiemmin äitiyslomia. Nyt tuntuu, että äitiyslomaa välttelee mahdollinen tuleva äiti itse. Ei uskalleta tehdä lapsia. Ja kun rohkeutta on lopulta tarpeeksi ja taloudellinen tilanne vakaa, ei ehkä enää saada lapsia. Äiti uhraa elämästään helposti vuosikausia lapsilleen, jotta voisi olla läsnä ja luoda lapsille turvallisen ja rakastavan kasvuympäristön. Ne vuodet ovat pois työurasta ja suurten saavutusten jahtaamisesta. Mutta eikö tänä päivänä tulisi arvostaa nimenomaan turvallisen kasvuympäristön luomista ja tasapainoisen pikkulapsiarjen hallintaa? Tulevaisuuden ihmisten elämän tärkeitä rakennuspalikoita. Kulttuurissamme nuo tuntuvat tällä hetkellä merkityksettömiltä asioilta, toisin kuin ne ylennykset, urheilusaavutukset ja liikevaihdot.

 

Samaan aikaan sairauslomalla on yhä useampi uupunut ja masentunut. Miksei se nyt jaksa, miksei se saa mitään aikaan? kiroaa nykyään moni työnantaja.

 

 

 

Emme kaikki ole todellakaan samalla viivalla. On helppo sortua arvostelemaan, että miksei tuokaan ole nyt tehnyt elämällään mitään? Koskaan ei voi tietää, mitä sen tuiki tavallisen elämän takana on. Esimerkiksi perheväkivalta, masennus ja muut mielen ongelmat näkyvät ulospäin usein vasta liian myöhään. Halusin tällä kirjoituksellani saada meitä kaikkia ajattelemaan suorituskeskeistä yhteiskuntaa vähän eri kulmasta. Että on olemassa erilaisia saavutuksia, eivätkä vaikeudet todellakaan katso ketä ne kohtaavat. Periksiantamattomuus ja reippaus ovat hienoja ominaisuuksia, mutta niiden rinnalle toivoisi vielä enemmän kiitollisuutta ja armollisuutta. Toisen arvostusta ja ymmärrystä. Sekä sitä lempeyttä, älä soimaa itseäsi jos et pääse samaan kuin kaveri tai se paljon tienaava somevaikuttaja. Luultavasti elämässäsi on paljon muita saavutuksia, joista saat olla ylpeä. Joskus saavutus voi olla yhdestäkin päivästä selviytyminen.

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Tein tällä viikolla tähänastisen elämäni isoimmat kaupat kun ostin itselleni (sijoitus)asunnon. Asunto ei ole ensimmäinen omistusasuntoni, mutta se on ensimmäinen asunto josta 100% omistan vain minä itse. Iik, tunnen itseni vihdoin aikuiseksi. Asuntokauppojen myötä olen alkanut ajatella raha-asioita enemmän kuin aiemmin sekä samalla pohtinut omia arvojani. Laitoin suuren summan säästötililtäni kiinni tuohon asuntoon. Ilman säästöjäni en olisi voinut kuvitellakaan ostavani asuntoa. Enkä olisi saanut luonnollisesti lainaakaan. Olen onnekas ja kiitollinen elämälle siitä, että olen saanut säästettyä, sillä se ei ole mikään itsestäänselvyys elämisen jatkuvasti kallistuessa, mutta samalla se on ollut kuitenkin osittain oma valintani. Olisin voinut käyttää säästämäni rahat vaikkapa kaikkeen ihanaan ja ylelliseen, ylimääräiseen luksukseen, hemmotella itseäni oikein kunnolla. Shoppailla unelmieni asusteita, kelloja ja koruja tai ylipäätään tuhlata vain rahaa huolettomasti sen suuremmin ajattelematta, mihin sitä käytän. Tai olla tekemättä näin paljon töitä, sekin on ollut valinta.

 

 

 

 

Minut on opetettu säästämään pienestä pitäen, onneksi. On turvallista tietää, että tilillä on aina säästössä X määrä rahaa jos jotain käy. Nykyään on valitettavaa, että esimerkiksi lainan saamiseksi tarvitaan todella suuri määrä säästöjä ellei ole saatavilla muita takauksia. Kun noin 10 vuotta sitten ostin ensiasuntoni, en tienannut mitenkään kummoisen paljon ja aloitin samaan aikaan vielä opiskelutkin. Silti minun oli mahdollista saada laina ilman sen suurempia säästöjä. Tilanne on hieman muuttunut niistä ajoista. Se on ikävää jo senkin takia, että moni esimerkiksi opiskelee hyvätuloiseen ammattiin pitkään ja maksaa samalla kovaa vuokraa. Opiskeluaikana on vaikea säästää ja kun valmistumisen jälkeen pääsee varmaan ja hyvätuloiseen työhön, ei pysty ostamaan omaa asuntoa ennen kuin on kymmenien tuhansien säästöt kasassa. Varsinkin nuorten aikuisten tuntuu olevan ihan mahdotonta saada asuntolainaa ilman esimerkiksi vanhempien takausta. Yritä siinä olla sitten itsenäinen rahankäyttäjä. Onko joku teistä törmännyt tähän ongelmaan?

 

 

 

 

Säästäminen on minulle itsestäänselvyys ja haluan opettaa samaa omalle lapsellenikin. Olen kuitenkin siitä rento rahankäyttäjä, että haluan myös nauttia elämästä ja kauniista, kivoista asioista. Kuitenkin shoppailussani on usein ”joku tolkku” vaikka ostaisin välillä jotain kallista tai hömppää. Käyn mielelläni ulkona syömässä, nappaan joskus kahvilasta oikeasti hyvän kahvin mukaan, panostan laadukkaisiin vaatteisiin ja urheiluvälineisiin. Matkustaminen on myös asia, johon laitan mielelläni rahaa. Se jos joku nimittäin myös antaa rahalle vastinetta. Me elämme vain kerran, joten haluan tehdä mahdollisuuksien mukaan elämästäni myös niin mukavaa kuin mahdollista. Kokemukset ovat asioita, joista haluaa myös maksaa. Rajansa toki kuitenkin kaikella, vaikken  mikään pihi olekaan. Tavarat ja ostokset tuovat iloa, mutta vain pieneksi hetkeksi. Tämä perustuu hedonistiseen onnellisuuteen, josta moni onnellisuudesta lukenut on varmasti kuullutkin. Se on hetkellistä nautintoa, jonka aikana kehossa saattaa vallita jopa tulehdustila – ja josta seuraa nopea pudotus alas. Kuin verensokeripiikki. Pysyvä onnellisuus sen sijaan ei tule tavarasta, vaan merkityksellisyyden tuntemisesta, kiitollisuudesta ja toisista ihmisistä.

 

 

 

 

Lapsen saamisen jälkeen ajatusmaailmani rahankäytöstä muuttui. Siinä missä aiemmin ajattelin, että eihän täältä mitään mukaansa saa, mietin nyt, mitä kaikkea voin itse lapselleni jättää. Mieluummin sen asunnon Kaivopuistosta kuin kokoelman vanhoja laukkuja ja kuluneita kenkiä. Liian monella ikäiselläni tuntuu olevan hirveä tarve esitellä merkkivaatteitaan ja luksusta, johon ei välttämättä oikeasti ole varaa. Siis saahan sitä ostaa mitä haluaa, mutta on eri asia ostaa se unelmalaukku vaikkapa itselleen 30-vuotislahjaksi tai palkkioksi ylennyksestä kuin käyttää siihen käyttötilin viimeiset eurot ilman kummempaa syytä kuin oma mieliteko. On myös aika huolestuttava ilmiö, että päällä olevassa asussa on kiinni enemmän rahaa kuin siellä tilillä. En tiedä mistä se yletön materian kerääminen juontaa juurensa? Itsekin ennen arvostin materiaa aivan liikaa, mutta ne olivat aikoja kun olin sisältä tyhjä ja hukassa. Edelleen saatan kuolata vintage-chanelia ikkunassa, ostaa kauniit kengät tai uuden korun, mutta vain silloin, kun tiedän että siihen on oikeasti varaa. Ostan ylellisyyksiä nykyään harvoin, myöskään omista somekanavistani ei tule enää löytymään kalliita ostoskasseja ja shoppailuhehkutusta.

 

 

Tiedätte ehkä mistä puhun? Chanelin ja Hermes’n paperikassia kuvataan someen mutta sitä Bikbokia ei. Vaikka ostoksethan ovat sinänsä samanlaisia. Minussa tämä herättää yleensä tunteen siitä, että tällaiset ihmiset arvostavat liikaa sitä materiaa ja niitä kalliita ostoksia. Älkää ymmärtäkö väärin, olenhan itsekin kuvannut joskus ostoksiani ja shoppailen kyllä edelleen, nyt se materian esiin tuominen tuntuu nykyään oudolta ja kaukaiselta. Mieluummin kerään itselleni niitä kokemuksia, turvaa ja hyvää oloa. Enkä halua missään nimessä arvostella ketään, ostoksia ja muita hankintoja saattaa joskus esitellä vähän huomaamattaankin kun niin monet sitä tekevät, vaikka eihän somessa näy kuin pieni pintaraapaisu elämästä. Mutta ehkä tämä kirjoitus herättää jonkun, että onko se juuri se juttu mitä sinä arvostat ja mikä on sinulle tärkeää ja merkityksellistä? Luultavasti ei, mutta somen kautta saa helposti sen kuvan. Tätä kannattaa pohtia.

 

 

 

Säästämistä ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa ja pienikin summa on kuitenkin säästetty summa. Itse uskon enemmän kiinteään omaisuuteen sijoittamiseen kuin osakkeisiin, joten siksi halusin säästöjeni avulla ottaa asuntolainan. Olisi kiva kuulla miten/mihin te säästätte jos olette pystyneet säästämään, tai kenties sijoitatteko?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä Naantalin vierasvenesatamassa. Muut nukkuvat vielä, tein jo pari tuntia sitten koirien kanssa aamulenkin, laitoin itselleni aamiaista ja nautin sataman hiljaisuudesta. Krhm, vähän väliä kilkattavien kirkonkellojen metelistä.. Vielä on onneksi lämmintä, muttei paahtavan kuumaa. Ohut pilviharso taittaa auringonvalon siten, että ulkona pystyy helposti katsomaan läppärin näyttöä. Harvinaista herkkua kesällä etänä työnsä tekeville. Olen asunut veneessä nyt 19 päivää. Siis kirjaimellisesti asunut. Joku toinen kertoo asuvansa veneessä kesän, mutta koti on kuitenkin olemassa ja tavarat siellä tutulla paikallaan. Koti-ikävä on pahinta silloin, kun ei ole sitä kotia.

 

 

Rakastan tätä. Merta, saaristoa, satamia, veneilyä nyt ylipäätään. Tänä kesänä olen kuitenkin huomannut, että vielä enemmän kuin alati vaihtuvia maisemia, rakastan ja pidän tärkeänä niitä pysyviä asioita. Mieluummin kuin uuden veneen, ostaisin ainakin itse luultavasti kesäasunnon. Ehkä ajatuksiani sekoittaa tämä veneessä niin ikään pakolla asuminen. Vielä tällaisena kesänä, kun reissut rajoittuvat vain kotimaahan. Koskaan en ole kaivannut heinäkuussa Helsinkiin, mutta nyt ajattelen kotikaupunkiakin vähän väliä suurella haikeudella. Tarvitsen rutiineja, pysyviä, turvallisia asioita ja paikkoja elämääni. Varastossa kaupungin laidalla lojuvat tavarat tulevat mieleeni päivittäin. Ei niitä tuoleja, lakanoita, vaatteita ja lasten leluja viime vuonna kaivannut kertaakaan.

 

Harvoin olen odottanut syksyä. Nautin niin paljon valosta, lämmöstä ja kesän rentoudesta, että ajatuskin syksystä on saanut melankolian valtaamaan ajatukset yleensä viimeistään tähän aikaan vuodesta. Kun äsken tajusin tänään olevan jo 19. päivä heinäkuuta, hymyilin. Pian on taas syksy ja uuden arjen alku. Kesä on ollut kyllä tähän asti ihana, mutta erilainen. En vaihtaisi päivääkään pois, mutta voi kuinka odotankaan toisiaan toistavia viikkoja, treenejä omalla salilla, arki-iltojen lenkkejä, säännöllistä ruokarytmiä ja lapsen harrastuksia. Epäsäännöllisen koronakevään jälkeinen evakkokesä on muistuttanut, miten valtavan ihanaa on tavallinen arki.

 

 

Poikkeuksellisissa olosuhteissa pysyn järjissäni pitämällä huolta hyvinvoinnistani. Mahdollisimman puhdas ja hyvä ruoka, rutiininomainen työasioiden hoitaminen lomallakin, säännöllinen liikunta ja hyvä unirytmi ovat asioita, joista en halua tinkiä. Ehkä vielä joskus nautin siitä, kuinka voin syödä aamiaista vasta puolilta päivin ja unohtaa tietokoneen kiinni päiväkausiksi. Sille oli paikkansa ainakin viime kesänä. Nyt suunnittelen tässä liikunnantäyteistä reissua elokuun lopulle Lappiin, siellä on sentään paikallaan pysyvä oma mökki. Ehkä sen jälkeen pääsen jo kotiinkin.

 

 

Kaksi vuotta sitten juuri Naantalissa mietin, että kolme viikkoa veneessä meni yllättävän helposti. Olin odottanut keittiöremppapakolaisuuden olevan tuskallisempaakin. Olisinpa tiennyt, että siitä kahden vuoden kuluttua kolme viikkoa on vasta alkua. Tiedän, että viimeistään silloin kun pääsen uuteen kotiin ja saan ne varastossa lojuvat tavarat paikoilleen, jaksan jo naureskella, millainen koti-ikävä kesän aikana ehti tulla. Olipa muuten kiva poikkeus kirjoitella vähän tällaista aamupäivän ajatusvirtaa, naputtelin tuossa myös sisustuspostaustakin, tällä kertaa uuden sängyn valinnasta. Jatketaan sillä joko illalla tai huomenna aamusta. Silloin meidän matkakin jatkuu kohti Kökaria, Ahvenanmaan ulkosaaristoon.. Kuvat ovat Ahvenanmaalta, viime vuodelta. Kestävät hyvin aikaa, Rödhamn on tainnut näyttää tältä viimeiset sata vuotta.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian