En tiedä voiko yliopistossa opiskeleva ja päivätöissä käyvä, viidesti viikossa harrastavan lapsen itsekin paljon harrastava (koira)äiti  sanoa koskaan, että olisi muka aikaa, mutta siltä se välillä tuntuu. Siitäkin huolimatta, että yleensä vähintään pari kertaa viikossa kiroan elämän olevan pelkkää tiskikoneen täyttöä ja yhtä organisointia.

Kuitenkin aamulla kantaessani nauraen ekaluokkalaista sammakkoasennossa alakertaan ja vitsaillessani, kuinka hän oli ensimmäistä kertaa sylissäni juuri samassa asennossa mutta 52-senttisenä ja kolmekiloisena, tajuan miten valtavan pitkän matkan olemme siihen keittiön saarekkeen ääreen kulkeneet.

 

 

Elämässä on alkanut taas yksi vaihe. Yhtäkkiä (niin, no yhtäkkiä ja yhtäkkiä..) voinkin taas tehdä ja suunnitella omia asioitani aivan eri tavalla. Pikkulapsiaika tuntuu hullun kaukaiselta. Katsoin ystävän lapsen rattaita ihan yhtä oudosti, kuin silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia. Ketään ei tarvitse vahtia koko ajan. Koti pysyy (joskus) siistinä, syödään samoja ruokia. Lapsi istuu auton etupenkillä. Etupenkillä?! Muistan itse, kuinka isolta, juhlalliselta ja suorastaan aikuiselta tuntui saada istua etupenkillä. Voin mennä kauppaan yksin. Voin soittaa lapselleni joka tuntuu muuten aivan ä-lyt-tö-män oudolta.

 

Samalla olen saanut juttuseuraa, kuuntelijan ja yllättävän uuden tietolähteen. Luemme molemmat ranskan alkeita ja jaamme oppimiamme uusia sanoja. En olisi koskaan uskonut, että tämä vaihe tulisi näin pian. Muistan aina sen hetken, kun tajusin ettei omaa aikaa tule olemaan pitkään aikaan. Leppoisa vauva-arki alkoi olla muisto vain, kun päiväunet olivat lyhentyneet minimiin ja lapsen perään täytyi katsoa koko ajan. Oli lauantai-iltapäivä ja yritin laittautua kylpyhuoneessa tuloksetta. Jouduin jatkuvasti komentaa, vahtia ja pelätä, mihin se pieni pää kohta taas kolahtaa. Siinä hetkessä ajatus siitä, että olen vuosiksi sidottu äitiyteen, tuntui rysähtävän kerralla tajuntaan.

 

 

En kaipaa sitä aikaa, en ollenkaan, mutta tunnen suurta kiitollisuutta kun katson kaikkia näitä vaiheita taaksepäin. En koskaan unohda kaikkia niitä päiväkotiin käveltyjä epätoivon kilometrejä, en väsymyksen itkuja enkä Tripp Trappiin kuivuneiden soseiden raaputuksesta syntynyttä taistelua. Mutta nekin olivat iso osa tätä matkaa.

Nyt tapellaan ruutuajasta ja läksyjen teosta.

 

Mutta oksennusten pesu lentokoneen penkistä, uhmaikäiselle väkisin puettu ulkohaalari, turvaistuimet, kuumekouristukset ja aamulla mielellään kymmeneen nukkuva lapsi olivat kuitenkin ihan eri juttu. Ei ole ikävä. Tappelen paljon mieluummin siitä ruutuajasta tällä ylimääräisellä ajallani. Ajalla, joka tuntuu oudolta. Kuin pitäisi tehdä jotain.

 

Viime vuonna hain yliopistoon. Tänä vuonna päätin hankkia koiranpennun.

Taas mennään.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Astuin ulos ovesta kettukuvioisiin villapaitoihin puettujen koirien kanssa. Lumen kuorruttamat puut häikäisivät kauneudellaan, puhdas pakkasilma täytti keuhkot ja olo oli just sopivan onnellinen. Alkuvuoden ja kauniin talvisään huumaa, siitäkin huolimatta että kello oli yli yhdeksän. Näin pihaportin eteen pysähtyneen naisen puhuvan puhelimeen lenkkivaatteet ja kuuluisan trendikäs heijastinliivi yllään.

 

Särö täydellisyyteeni, rauhalliseen iltakävelyyn. Joudun ohittamaan portilla ihmisen joka seisoo suoraan sen edessä. En ole kävelyillä koskaan kovin sosiaalinen – kuten varmasti huomaat, enkä varsinkaan nyt, kun koitan kaikin keinoin välttää ihmisten lähellä oloa entisestään, etten vain saisi positiivista testitulosta.

 

Että viittii jäädä siihen puhumaan puhelimeen, voisko kävellä samalla eteenpäin?! Ai että ihmiset on nykyään laiskoja..

 

 

Olin jo mumisemassa ystävällisesti ”hei anteeks, voisitsä vähän väistää?” kun kuulin lenkkeilyasuisen naisen puhuvan puhelimeensa jotain seuraavanlaista:

 

”Voidaanko jutella vielä ihan hetki, ootan tässä ulkona sen aikaa et lapset nukahtaa. (Miehen nimi) teki uudenvuodenlupauksen et nukuttaa lapsia useammin ja mä lupasin itelleni lenkkeillä. Nyt et mä sit lähin vielä tähän aikaan kävelylle koska pakko oli saada se lenkki tehtyy!”

 

 

Ei laiskuutta, vain täytettyjä lupauksia. Koukkasin sutjakasti villapaitaiset koirat kainalossa lempeästi hymyillen naisen ohi. Teki mieli kiljuen kehua, että hyvä sä ja hyvä sun mies, toi oli hieno juttu ja oon niin ylpeä ihmisistä jotka pitävät lupauksensa. Naamioin nämä sanat kuitenkin leveäksi hymyksi ja toivon, että hän sai siitä fiiliksestä edes osan itselleen. Ulkona olemisen hyviä puolia, voi huomata hymyn kun maski ei ole sitä peittämässä.

 

Itselleni olisi tehnyt ehkä hyvää luvata olla vähän vähemmän ennakkoluuloinen ja ajatella asioista positiivisemmin. Loppuvuosi tuntui leikanneen siivun optimistisuudestani, mutta täällä sitä taas pala palalta kerätään tammikuun lisääntyvässä valossa. Kiitos universumi, sen lempeästä muistutuksesta. Ihmiset voi joskus olla myös aika ihania.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Ai että! Toivottavasti en koskaan lakkaa rakastamasta tätä vuoden alun tunnelmaa. Masentavan pimeästä, synkästä hipattomasta tai tipattomasta tammikuusta huolimatta ilmassa on jotain maagista uutta energiaa. Lupauksia, toiveita, odotuksia ja ihan jo tieto jatkuvasti lisääntyvästä valostakin tuntuu optimistiselta.

 

Yksi joulun suurista taioista taitaakin olla, että arki tuntuu sen jälkeen yllättävän houkuttelevalta.

 

 

En tee enää lupauksia, mutta pyrin silti näkemään kokonaisen vuoden tyhjänä paperina. Puhtaana pöytänä, uutena alkuna. Mieli muuttuu kyllä äkkiä, mutta pidän kiinni tästä niin kauan, kunnes taika raukeaa. Aina joskus tulee niitä erityisen hyviä vuosia. Aina kun lottoan, muistutan itseäni Veikkauksen mainoslauseesta. Joku voittaa aina.

 

Toivon kuuluvani vuoden 2022 voittajiin, mitä se sitten ikinä tänä vuonna tarkoittaakaan.

 

Matkalla kohti uutta on hyvä painaa mieleen, ettei kaikkeen pysty vaikuttamaan. Eikä missään nimessä tarvitse. Siinä missä moni julistaa, kuinka jokainen on oman onnensa seppä, väitän ihan muuta. Elämässä on aivan helvetin moni juttu kiinni hyvästä tuurista ja huonosta sattumasta.

 

Silti, en koskaan lakkaa peräänkuuluttamasta positiivisen asenteen, lempeyden ja periksiantamattomuuden tärkeää sanomaa. Ja samalla myös luovuttamisen. Silloin, kun se vaan on yksinkertaisesti järkevää. Kyllä, kaikki te saamattomuuden ja laiskuuden arvostelijat, luovuttaminenkin on joskus viisainta, mitä voi tehdä.

 

 

Mutta ei nyt ihan loppiaisena kuitenkaan heitetä hanskoja tiskiin ainakaan vuoden 2022 osalta. Aurinko paistaa yllättävän korkealta ja osuessaan laventelin ja valkoisen sävyisiin tulppaaneihin, se lisää niihin lämpöisiä sävyjä, jotka muistuttavat keväästä. Keväästä, vaikka eilisiltainen lumisade on kuorruttanut joka ikisen oksan ja heinänkin, joita ulkoa löytyy. En edes muistanut, että tammikuu voi olla näin kaunis. Talvi parhaimmillaan, mutta mukana valon varovainen lupaus keväästä.

 

Suomenlinnan lautta kulkee tutulla reitillään eteenpäin. Näyttää, että Katajanokalle asti voisi kävellä kimaltavaa hankea pitkin. Joku (uhka)rohkea (lue: pähkähullu) hiihtääkin. Lupasin lapselle lähteä pulkkamäkeen vielä valoisaan aikaan, luulen ettei mäessä tarvitse olla yksin.

 

Pidän sinusta tammikuu. Ehkä ihan ensimmäistä kertaa.

 

 

Aivan kuin joulun pois korjaaminen olisi korjannut muutakin kuin kuusenkoristeita ja valosarjoja.

Valoisaa, toiveikasta ja yllättävän ihanaa alkanutta vuotta.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian