Lukion jälkeen en tiennyt yhtään mitä haluaisin tehdä. Moni muu kyllä tiesi ja muistankin kuulleeni koulun käytävillä kuinka se täyden kympin tyttöporukka keskusteli ennen penkkaripäivää siitä, kuinka yksi lähtee jatkamaan siitä arkkitehdiksi, toisesta tulee sisustussuunnittelija ja kolmas valitsi tietysti kauppiksen. Ainoa ihminen, joka oli ohjannut minua edes johonkin suuntaan (äiti taisi kyllä kehottaa miettimään kahteen kertaan kun ilmoitin lopettavani lukion – ja onneksi mietin) tai lähes sanellut mitä minun tulisi tehdä, oli muuttanut saaristoon satojen kilometrien päähän ja luuli minun kai osaavan jo itse. En osannut, mutta en sitä myöntänyt itsellenikään.

 

Iskä olisi laittanut hakemaan Hankeniin. Niin hän aina sanoi. Vaikka itkin monta vuotta ettei hän ollut läsnä sellaisena kouluun patistavana isänä elämässäni silloin kun olisi todella pitänyt, on oikeasti ihan hyvä ettei tsempattu Hankeniin. Ruotsinkielentaitoni riittää ihan hyvin aikakauslehtiin, satamamaksuihin ja ravintolassa asiointiin ja saan aivan tarpeeksi kauppakorkeakoulua sen käyneiden tai sitä vielä käyvien läheisteni kautta. Ei se olisi ollut mun juttu. Elin muutenkin aina niin kuin muut halusivat. Oikeastaan sinne asti kunnes täytin hiljattain kolmekymmentä.

 

Lukion jälkeen menin sitten joksikin aikaa vaatekauppaan töihin. Pidin vaatteista ja koska minun oli hyvin helppoa puhua vaatteista ihmisten kanssa jotka myös pitävät vaatteista, olin ihan hyvä myyjä. Tein todella usein sunnuntaisin töitä, muistan vieläkin kuinka kirjoitin mustaan kalenteriin viikon viimeisen päivän kohdalle: Mirva voi tehdä mielellään. Tuplapalkka. Tosiasiassa rakastin sitä kun sain olla missä tahansa muualla kuin kotona. Silloinen poikaystäväni teki töitä maanantaista perjantaihin. Teki myös elämästäni jotain helvetinkaltaista. Tuplapalkka tuntui sen ansiosta vieläkin paremmalta.

 

 

Tänään on ollut vuoden ensimmäinen sunnuntai kotona. En ole ollut sunnuntaisin töissä enää moneen vuoteen ja jostain syystä tänään sunnuntaina olen ajatellut paljon tuota entistä elämääni. Vasta viime vuonna aloin oikeastaan käydä läpi noita vuosia ja niiden vaikutusta. Olen tällä hetkellä tosi onnellinen siitä, ettei tarvitse tehdä sunnuntaisin töitä. Samalla olen tosi onnellinen siitä, että olen tehnyt sunnuntaisin tosi paljon töitä. En siksi, että siitä sai sitä tuplapalkkaa. Siksi, että kaikissa työpaikoissani joissa tehtiin sunnuntaisin töitä, tapasin mielettömiä tyyppejä. Paikat joissa tehdään sunnuntaityötä, ovat monelle välietappi. Olen saanut seurata montaa upeaa elämäntarinaa, mutta toisaalta pelastaa sunnuntaisin jopa henkiä. Mietin kerran tunnelissa työntäessäni hengityskonekaapissa olevaa keskoslasta Naikkarilta Lastenklinikalle teho-osastolle, että ennen viikkasin sunnuntaisin vaatteita. Molemmissa töissä oli puolensa.

 

Olen aika iloinenkin siitä, etten silloin yhtään tiennyt mitä haluan tehdä. Kiitollinen siitä, että elämä toi eteen ihan mahtavia väliaikaisia työpaikkoja. Opettivat paljon. Paljon enemmän, kuin jos olisin suoraan tiennyt mitä haluan ja kulkenut laput silmissä päämäärätietoisesti kohti unelmiani. Tai ehkä jonkun muun unelmia, joita olisin luullut omikseni. Ainiin. Tästä ei ole kauaakaan, kun stalkkasin somessa niitä kympin tyttöjä. Yksikään heistä ei ole arkkitehti, ei sisustussuunnittelija eikä kukaan mennyt kauppikseen.

 

Kiitos universumi, kiitos siitä että tein niin pitkään ihan mitä sattui mieleen juolahtamaan. Kiitos kaikista niistä esteistä ja vaikeista vuosista ja pettymyksistä ja suuristakin suruista, niin ka-ma-lan kli-sei-sel-tä kuin se kuulostaa – ei tekisi edes mieli kirjoittaa – ne ihan totta vahvistivat. Anteeksi tavutukseni, mutta noiden sanojen kirjoittaminen on vain niin kliseistä että ällöttää. En väitä ettäkö vieläkään tietäisin mitä haluan tehdä, mutta olen totta vie oppinut tuntemaan elämäni merkitykselliseksi ja ymmärrän, että on ihan se kuuluisa yks paskan hailee mitä teen isona ja että tuo kysymys on maailman ärsyttävin ja edelleen en ymmärrä miksi me suomalaiset identifioimme toisemme vain työn kautta. Mutta en onneksi välitä siitä enää. Älä sinäkään. Ole ylpeä siitä mitä teet. Ole ylpeä keskeneräisyydestäsi ja siitäkin, ettet ehkä tiedä mitä olet ja mitä sinusta vielä tulee.

 

Ennustan itselleni tarot-korteista mutta en koskaan haluaisi mennä ennustajalle. Pelkään että hän onkin oikeassa ja kuulen mitä tulevaisuudessani tapahtuu. En koskaan halua tietää. Haluan elää, en odottaa.

 

 

Vuoden ensimmäinen sunnuntai kotona on vuoden ensimmäisen lauantain (kotona) tavoin inspiroinut tekemään asioita, joita en saanut millään aikaan ennen vuoden vaihtumista. Perjantai-iltaa vietin siivoten ja järjestelemällä terassia, pesemällä meikkipussia ja käsilaukkua, lauantaina sain sen ihme-innostuksen uudelleen ja raivasin sähkömiesten varaston pyykkihuoneekseni. Siitä tuli niin ihana, että tänään sunnuntaina pesin pyykkiä oikein urakalla, viikkasin ja poistin tahroja. Käytin pesupusseja ja jokaiselle eri materiaalille sopivia pesuaineita. Niitä, jotka unohtuvat ja vanhentuvat koriin jolle ei ole koskaan ollut mitään järkevää paikkaa ja jotka universaali jokaikisenvärisenjatuntuisenpyykin pesuaine on arjen kiireessä aina korvannut.

 

Pehmeä matto jalkojen alla, pölytön taso jossa viikata pyykkejä, kiireettömät kaksi päivää, pitkät kahvit ja hesarit ovat universumin maksamaa tuplapalkkaa.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

OSTA 14 DAYS DETOX TÄSTÄ HINTAAN 17,90!

Oletko jo tutustunut detoxvalmennukseeni? Saat kahdeksi viikoksi ruokavalion jossa syödään puhtaasti, mutta kunnolla, eikä nähdä nälkää. Olo kevenee, saatat pudottaa jopa muutaman kilon. 14 DAYS DETOX antaa täydellisen startin uusille elämäntavoille ja lopulliselle elämänmuutokselle. Se on enemmän kuin pelkkä puhdistuskuuri, se antaa sinulle mahdollisuuden kokeilla millaista on syödä juuri oikea määrä hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja. Takaan, että voit sen aikana hyvin.


 

On aika ihana kirjoittaa hyvinvointijuttuja. No, on helppo kirjoittaa siitä, jonka kokee omaksi intohimokseen. Välillä kun sormet vain tuottavat tekstiä syömisestä, treenistä tai hyvästä olosta yleensäkin missä tahansa muodossa, olen ihan hurjan kiitollinen siitä, että minulla ylipäätään on jokin asia jota kutsua intohimoksi. Ja josta kirjoittaa. Ja jos oikein tarkemmin ajattelen, niitä on useampiakin. Koti, mitä ihanin aihe kirjoittaa tai kuvata. Mutta kun se koti oli yhtä työmaata niin pitkään. Ei inspiroinut kirjoittamaan, ei edes silloin, kun sain joulukoristeröykkiöillä peitettyä kaikki ne keskeneräiset epäkohdat. Eilen tunsin taas uutta intoa. Joulu on tungettu ullakolle pusseihin ja laatikoihin. Raikkaus täyttää koko kodin, lumi on tuonut valoakin. Sisällöntuottajat valittelevat kun pimeällä ei voi kuvata mitään. Jouluvaloja voi, mutta kaikki muu näyttää vähän ankealta. Kuka jaksaa edes katsella pimeitä kuvia vuodenaikana, jolloin kaikkialla on pimeää. Katson paljon mieluummin reissustoryja Malediiveilta, vaikken usko ehkä itse matkustavani sinne koskaan. Aina kun päätän kirjoittaa vain jotain mitä mieleen juolahtaa, tekstistä tulee helposti tällaista. Jouluvaloista Malediiveihin.

 

Kaksi ja puoli viikkoa Lapissa merinovillassa ilman meikkiä saivat kaipaamaan kauneudenhoitoa. Yksi intohimoistani, josta huomaan kirjoittavani aivan liian vähän. Tähän tulee kyllä muutos tänä vuonna, sillä kauneus ja kauneudenhoito on niin iso osa sitä toista suurta intohimoani hyvinvointia. Hyvinvoiva ihminen on kaunis, tiedetään, mutta kaunis olo lisää hyvinvointia. Niin se on. Pidän ihan kauheasti kosmetiikkapurkeista. Niistä, jotka jättävät ihanan tunteen kasvoille, hiuksille, vartalolle, jaloille.. Tekevät päivistä aina vähän jotain enemmän. Meikkipussi tuntuu joskus taikurin salkulta. Meillä oli taikuri lastenjuhlissa joten tiedän, että he kantavat mukanaan salkkua. Juhlameikin jälkeen olen yleensä yhtä hämmästynyt kuin taikurin taiottua sateenvarjon pupuksi. Sellainen minä olen.

 

 

Se, että somejulkaisuista maksetaan ihan oikeaa rahaa, on muokannut kenttää siten, että tuotetaan sisältöä, joka ei välttämättä ole ihan sitä ominta juttua. Mutta koska seuraajat haluavat sitä. Uskon, että joku jättää matkustamatta aiempaan haavekohteeseensa X, koska seuraajat eivät ymmärrä syitä. Matkustetaan seuraajien haavekohteeseen Y, joka ei rehellisesti sanottuna niinkään kiehdo, mutta se on trendikäs ja sieltä saa kivoja kuvia ja pian sitä itsekin luulee pitävänsä siitä ja sen maan kulttuurista. Joku kääntyy kasvissyöjäksi koska somessa se on iso juttu ja onhan se nyt tosi epätrendikästä ja niin vuotta 2000 syödä lihaa. Suoritetaan, suoritetaan ja miellytetään aina muita. Kyllä, minäkin olen sitä tehnyt. Kun maailma antoi yhtäkkiä mahdollisuuden nähdä ihmisten arkea lähes reaaliajassa (ensin tietysti tajuamatta että sinne on valittu jatkuvasti vain ne parhaat palat) myi yksi jos toinenkin sielunsa Instagramille ja alkoi elää jonkun toisen elämää. Tämähän näkyy myös someseuraajien elämässä, vaikkei sitä kukaan koskaan haluakaan myöntää. Unohdetaan omat mielenkiinnonkohteet ja aletaan elää siten, kuin vaikuttajatkin elävät. Kuka enää tietää, mitä oikeasti itse haluaa? On kiehtova ajatus, että Instagram, Facebook, Youtube (ja ne kaikki muut joiden seuraamiseen taidan olla liian vanha) sekä blogitkin voivat vain yhtäkkiä kadota. Kukaan ei uskonut että hengitystieinfektiota aiheuttava virus voisi muuttaa koko maailman. Kukaan ei usko että nämä palvelut voivat vain yhtäkkiä lakata olemasta.

 

 

Otetaan yksi esimerkki, joka kiteyttää hyvin tämän mistä kirjoitan. Sijoittaminen. Vain muutama vuosi sitten siitä tuli iso juttu. Yhtäkkiä kaikki (muka) sijoittivat, osakkeisiin, rahastoihin, mihin tahansa. Koska on pakko sijoittaa. Mies lisäsi minut Facebookissa johonkin sijoittajaryhmään. Välillä mietin näkeeköhän joku Facebookissa ryhmiä, joihin kuulun. Riviera Party People, Sijoittajagurut, K-18 aikuiset, Eskarivanhemmat, Meikkifriikit, Reppureissaajat, Kaupunginosan X ja Y perheet, Feministit, Saaristokerho.. Eivät kerro ihan täyttä totuutta minusta, mutta ihan sama. Sijoittajaryhmässä kysellään jatkuvasti neuvoja ja nuo kysymykset hyppäävät toisinaan feediini, en ole jaksanut poistaa ilmoituksia käytöstä. Nuori aikuinen haluaa sijoittaa koko säästötilinsä, 600 euroa, osakkeisiin tai rahastoihin. Sijoittajaryhmässä sitten neuvotaan mihin ja kaikki vastaajat ovat luonnollisesti eri mieltä. Mietin, olenko itse niin surkea sijoittaja tai niin tyhmä tai laiska, etten jaksaisi moista. Oikeasti, tunnustan, minua ei voisi vähempää kiinnostaa sijoittaminen. Samalla kuitenkin haluaisin turvata tulevaisuuttani ja jos kuvittelen itseni oikeasti vanhaksi, näen pitkän harmaan tukan ja kävelyt Eirassa syreenipuiden reunustamilla kotikaduilla, joita kutsun mieluummin kujiksi. Onneksi säästäminen on ollut aina minulle se jokin kummallinen pakko. Kun ostin sitten säästöilläni (siis käytin ne käsirahaan) asunnon, sanon sitä sijoitusasunnoksi koska siellä asuu tällä hetkellä kaksi ihmistä, jotka maksavat minulle vuokraa. Jos olisin halunnut paremman tuoton, olisi asunto kannattanut ostaa jostain muualta kuin jugendtalosta Kaivopuistosta, jossa neliöhinnat ovat Suomen korkeimpia eivätkä vuokrat suhteessa läheskään niin suuria. Sijoitusasuntoa ostaessa neuvotaan aina, ettei saisi ostaa tunteella. Ostin asuntoni täysin tunteella. Ja se on juuri sellainen, jossa voisin itsekin asua. Jos elän vanhaksi, on minulla luultavasti harmaa tukka ja jos saan tehdä töitä loppuun asti, ainakin maksettu asunto Kaivopuistosta luultavasti jo ennen sitä harmaata tukkaa. Näen sijoitusstrategiani onnistuneena.

 

Mitä tästä opimme? Sijoittamisen ei tarvitse kiinnostaa sinua. Ei se kiinnosta minuakaan, enkä usko että se on intohimo suurimmalle osalle niistä Facebook-ryhmän jäsenistä. Se nyt vain on trendi. Opetus numero kaksi, piilota Facebook-ryhmät näkyvistä. Miten se tehdään?

 

 

Lapseni ei juo smoothieita. Ei, vaikka kuinka yritän ja tiedän että muiden lapset juo näppärästi niiden mukana kuitenkin kaikki mahdolliset antioksidanttipitoiset marjat ja vitamiinit. En anna hänen tänä päivänäkään pestä hampaita itse, koska en luota kuusivuotiaan taitoon pestä hampaita itse. Rakastan kirjoittamista, mutta tarvitsen siihen hiljaisuutta, joka elämästäni tällä hetkellä puuttuu. Ei saisi elää sitku-elämää, mutta mietin ihan päivittäin että sit kun on hiljaista, teen sitä ja tätä. Teen kaiken aina viime tipassa ja olen suuri aikaoptimisti. Olen erityisen siisti silloin, kun olen stressaantunut tai ahdistunut, sillä se on keinoni hallita elämää. Aurinkolomilla hotellihuoneeni näyttää sen sijaan siltä, kuin olisin unohtanut do not disturb -valon päälle viikoksi. Olen välillä järjettömän kateellinen niille perheille, joissa isovanhemmat hakevat lapset päiväkodista tai koulusta enkä aio tästä syystä koskaan päästää lastani muuttamaan eri kaupunkiin kuin minä jos hän saa joskus omia lapsia. Ostan joskus vähän liian kalliita vaatteita ja tavaroita siksi, että jollain ihmeellisellä tavalla rakastan ylellisten asioiden tuntua käsissäni, niiden tuoksua tai istuvuutta. Vaikka pärjäisin niillä perusjutuilla.

 

Rakastan kaupunkielämää ja pysähdyn joka aamu fiilistelemään Ullanlinnan katuja. Vaikka asun itse tällä hetkellä talossa ja vielä ihan vapaaehtoisesti ja vieläpä viihdynkin talossa paremmin kuin olisin koskaan arvannut viihtyväni. Joku ulkopuolinen voima sai minut sanomaan kyllä Kulosaarelle, en voinut uskoa että sanoin sitä itse, mutta uskon tarkoituksiin ja uskon, että minun on tarkoitus asua vähän aikaa talossa. Vaikka hyvin tiedän kuinka erilaisia ihmiset ovat, nostan kulmakarvojani joka kerta kun joku sanoo eniten haaveilevansa jonain päivänä muutosta taloon. Asun meren rannalla ja meillä on oma laituri ja kaikin puolin kaikki niin viimeisen päälle mutta ei se ole se juttu joka ihmisen tekee onnelliseksi. Olen kuitenkin nyt oikein onnellinen ja tyytyväinen elämääni mutta ei se kuitenkaan johdu talosta. Silti lottoan, lähes joka viikko jos muistan. Uskon karmaan ja ajattelen olevani niin hyvä ihminen että ansaitsisin ehdottomasti sen voiton. Pidän myös itseäni välillä tosi tyhmänä kun teen niin. Mutta sellainen minä olen ja uskallan sanoa nämä asiat vihdoin ääneen. En ole koskaan elämässäni voinut fyysisesti näin hyvin kuin nyt. Tiedän myös mistä se johtuu. Periksiantamattomuudesta, rakkaudestani addiktiostani liikuntaan ja halusta tehdä fiksuja valintoja. Vaikka samalla rakastaakin punaviiniä. Ja suklaata. Sellainen minä olen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

OSTA 14 DAYS DETOX TÄSTÄ HINTAAN 17,90!

 

Oletko jo tutustunut detoxvalmennukseeni? Saat kahdeksi viikoksi ruokavalion jossa syödään puhtaasti, mutta kunnolla, eikä nähdä nälkää. Olo kevenee, saatat pudottaa jopa muutaman kilon. 14 DAYS DETOX antaa täydellisen startin uusille elämäntavoille ja lopulliselle elämänmuutokselle. Se on enemmän kuin pelkkä puhdistuskuuri, se antaa sinulle mahdollisuuden kokeilla millaista on syödä juuri oikea määrä hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja. Takaan, että voit sen aikana hyvin.

 


 

Erosin ex-miehestäni vajaat kymmenen vuotta sitten. Viimeisen kerran näin pankissa myydessäni asunnon puolikasta hänelle ja sen koommin ei olla nähty (uskomatonta, ehkä nyt kun kirjoitan tämän niin tietysti törmään häneen kaupungilla) eikä edes puhuttu. Katosimme toistemme elämistä täysin. Se oli elämäni helpoin ihmissuhteen päättäminen. Huonot fiilikset ja energiat jäivät edelliseen elämään ja jatkoin elämääni onnellisena yksin.

 

Erot ovat yleisimpiä ihmissuhteiden loppuja, sen jälkeen luultavasti kuolemat. En tiedä, mutta arvaan. Nimittäin muita ihmissuhteita tuntuu olevan jotenkin pirun hankala päättää. Tähän en nyt laske niitä hiipuneita ystävyyssuhteita, niitä tapahtuu kaikille kokoajan. Mikä saa ihmisen edes päättämään esimerkiksi ystävyyssuhteen ja miten siitä pääsee yli? Tämä postaus on muuten lukijani pyytämä toivepostaus, kiitos mielenkiintoisesta ideasta.

 

 

Jos ystävä tekee jotain petollista, on välien katkaiseminen helpompaa usein juuri sillä hetkellä. Toki jos teko tulee ihan puskista, jää siitä jäljet ja pohdittavaa myöhemmäksi. Jos sattuu käymään terapiassa, voi hyvällä onnella jo yhdellä keskustelulla päästä niiden yli siinä kaikkien muiden asioiden ohella höpötellessä. Ei aina, mutta joskus. Joskus ei vain halua, ei millään, katkaista niitä välejä. Joskus sitä venyy sietokykynsä kanssa äärimmilleen, koska pitää kiinni niistä ihanista yhteisistä muistoista ja mielikuvasta tasapainoisesta, toisia täydentävästä ystävyydestä täynnä luottamusta ja loputonta naurua.

 

 

Niin tein silloinkin, kun skoolasin kuplivalla samassa pöydässä muutaman kaverin kanssa, jotka samaan aikaan puhuivat pienellä porukalla pahaa minusta selkäni takana. Samassa tilassa. Hieman aiemmin olin saanut yhtäkkiä aamulenkillä järkytyksekseni kuulla, kuinka yksi parhaista ystävistäni, tai no, jota pidin itse parhaimpina ystävinäni, oli puhunut minusta todella pahasti, osittain hyvinkin perättömästi ja mustamaalannut minua muutamalle muulle ihmiselle. Siis ihan oikeasti, puhutaan aikuisista, järkevistä ihmisistä. Miksi? Tiedän kyllä syyt, yleensähän siellä on taustalla oma paha olo ja itsensä nostaminen jalustalle. Mutta silti se tuntui pahalta, eikä tuollaista pitäisi koskaan hyväksyä. Yritin kynsin ja hampain pitää kuitenkin tästä ihmissuhteesta kiinni, aloin jopa ymmärtää tätä ystävääni, mutta luottamusta meidän välille ei enää koskaan syntynyt. Kerran yritinkin palauttaa vanhoja hyviä aikoja välillemme uskottelemalla, että ihmiset voivat muuttua. He nimittäin oikeasti voivat muuttua. Tässä tapauksessa epäonnistuin kuitenkin heti.

 

Kärsin itse tuon ystävyyssuhteen kariutumisesta pitkään. Itse en voisi koskaan loukata ystävää. En keksi läheisimmistä ihmisistäni mitään pahaa sanottavaa, en mitään. Tiedättekö miksi? He ovat minulle niin tärkeitä ja läheisiä, että ymmärrän heitä ja heidän valintojaan, aina. Emme läheskään aina ole samaa mieltä ystävieni kanssa, ei pidäkään olla, ja meillä on monilla esimerkiksi hyvin erilaiset moraalikäsitykset. Vaikka ystäväni tekisi mitä väärää omassa elämässään, en tuomitsisi häntä koskaan. Se on ainakin itselleni sen tosiystävyyden merkki. Ymmärrän ja yritän aina asettua hänen asemaansa.

 

 

Ystävyyssuhteita voi päättyä myös ilman dramatiikkaa. Ihmisten arvomaailma muuttuu vuosien myötä. Entä jos käykin niin, että molempien arvot muuttuvat, mutta ne tiet lähtevätkin aivan eri suuntiin. On vaikea jakaa elämänsä parisuhteessa ihmisen kanssa jolla on aivan erilaiset arvot, mutta on se vaikeaa myös ystävyydellekin. Siinä missä toinen jää kiinni loputtomaan ikuiseen nuoruuteen bailaamalla viikonloppu toisensa perään ja myy sielunsa luksukselle ja kolmatta päivää jatkuvalle päihteidenkäytölle, on vaikea jakaa tasapuolinen ystävyys ihmisen kanssa, joka arvottaa perheen, urheilun ja hyvinvoinnin hyvin korkealle. Nämä ovat nyt vain pieniä esimerkkejä, erilaisia arvojahan on paljon enemmän.

 

Ystävyyssuhteiden päättyminen muuttaa elämää. Yhtäkkiä ei olekaan sitä viestittelykaveria ja kun tekee mieli jakaa hauska juttu tai jokin juoru, tajuaa kuinka ei voikaan naputella enää puhelimesta tuon ystävän numeroa. Kun isäni kuoli, meinasin usein koiralenkeiltä soittaa hänelle ja kertoa jonkin hauskan jutun. Ainiin, en voikaan. Vähän sama fiilis, ei nyt ihan yhtä dramaattinen.

 

 

Tähän väliin on ehkä hyvä mainita, että kannattaa myös kääntää katse itseensä. Mitä itse tuo ystävyyssuhteeseen tai omiin ihmissuhteisiin yleensäkin? Uupuneena, kiireisenä tai jopa loppuunpalaneena tai masentuneena saattaa vaatia itse ihmisiltä ympärillään paljon, mutta niin inhimillistä kuin se onkin, voi unohtaa itse olla yhtä hyvä ystävä. Pohtimisen arvoinen juttu sekin.

 

Ystävyys voi päättyä ja vaikka se olisi oma valintamme, se tuntuu pahalta. Ystävyyssuhteen päättäminen omasta halusta vaatii valtavasti rohkeutta ja voimia, mutta uskon että jos on edes syy pohtia kannattaisiko ystävyyssuhteesta päästää irti ja jos ihmissuhde vie energiaa etkä voi olla aidosti oma itsesi, vastaus on ehdottomasti kyllä – kannattaa. Jos pystyy, kannattaa toki puhua ystävän kanssa. Asia voi selvitä, tai sitten se ei selviä. Et tiedä koskaan, jos et yritä. Hankalia ovat tilanteet, joissa on yhteinen laaja kaveripiiri. Silloin on ehkä parempi, että välit vain hiipuvat itsekseen. Jos lakkaa itse pitämästä yhteyttä, huomaa aika pian, kiinnostaako sitä toistakaan enää pitää. Yleensä ei. Sitten eräänä päivänä sitä huomaa vain moikkaavansa nopeasti sitä kaveria, jonka kanssa ennen valmistautui tuntitolkulla kaveriporukan illanviettoihin ja jakoi elämästään kaiken.

 

Miten siitä kaikesta sitten selviää? Suruhan lähtee yleensä suremalla, ikävä ikävöimällä. Tunteille on annettava mahdollisuus tulla, olla mutta sen jälkeen myös mennä. Keskustele asioista muiden ystäviesi kanssa ja ympäröi itsesi hyvillä tyypeillä. Elämä muuttuu ja ihmissuhteet muuttuvat sen mukana. Näille ajatuksille on oltava avoin. Luultavasti pian myös huomaa, kuinka negatiivista energiaa tuonut ystävä vei lähtönsä myötä elämästäsi myös niitä harmaan sävyjä. Tulee tilaa ilolle, vapautuneelle ololle ja huolettomuudelle.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

 

OSTA 14 DAYS DETOX TÄSTÄ HINTAAN 17,90!

 

Oletko jo tutustunut detoxvalmennukseeni? Saat kahdeksi viikoksi ruokavalion jossa syödään puhtaasti, mutta kunnolla, eikä nähdä nälkää. Olo kevenee, saatat pudottaa jopa muutaman kilon. 14 DAYS DETOX antaa täydellisen startin uusille elämäntavoille ja lopulliselle elämänmuutokselle. Se on enemmän kuin pelkkä puhdistuskuuri, se antaa sinulle mahdollisuuden kokeilla millaista on syödä juuri oikea määrä hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiineja. Takaan, että voit sen aikana hyvin.