Jo monena aamuna olen herännyt ennen kukonlaulua. Kukonlauluakin ärsyttävämpi ääni on muuten se aamuyön sikeän unen katkaiseva chihuahuan pyyntö päästä ulos. Wwwuf, fiii-wiii-fii, wuff… Silmät sikkurassa olen komentanut olemaan hiljaa, nukutaan vielä. Ensin kävin mielessäni läpi kaikki kauhuskenaarioni sairauksista ja oireista, jotka herättävät normaalisti aivan sikeästi nukkuvat koirat keskellä aamuyötä, mutta muutaman unisen aamun jälkeen tajusin sen olevan yksinkertaisesti vain tämä valo. Uusi päivä alkaa tähän aikaan vuodesta aikaisin. Ehkä chihuahuan sisäinen kello on rikki, se luulee, että nyt herätään. Kaamosaikana niitä ei saa ulos millään.

 

 

Koirat pääsevät ulos kun olemme jatkaneet ensin katkonaista aamuyön unta siihen asti, että kello soi. Lähes poikkeuksetta herään aina kymmenen minuuttia ennen kellonsoittoa, omassa sisäisessä kellossani ei taida olla ainakaan vielä vikaa. Siitä alkaa oma aika. Sängyssä makaaminen on turhauttavinta mitä tiedän, siis niin kauan kun ei nuku. Aamurutiinit aloitan tekemällä ärsyttävimmät hommat pois – kasvopesu, hampaiden pesu, hiustenlaitto ja kevyt meikki. Käyn joka aamu vaa’alla, sillä haluan olla elävä todiste siitä, kuinka kilojen heitto painossa on todellakin mahdollista ihan viikon sisällä. Vasta nyt tuntuu todella alkavan uusi päivä. Jos teen töitä kotona, puen yöpuvun tai kylpytakin. Jos menen toimistolle, vaihdan vaatteita yleensä ainakin pariin kertaan. Fiilispukeutuja.

 

Vihermehu aloittaa päivän, samalla tippuu kahvi. Kahvin tippuminen on muuten sanonta, mikä kuulostaa hassulta, samalla käytän sitä kuitenkin itse päivittäin. Kahvin tippumiseen liittyy mielikuva vaaleanpunaisen Moccamasterin äänestä, tummapaahtoisen kahvin tuoksusta ja täydellisesti isoon kuppiin sekoittuvasta kauramaidosta. Aamiaiseni on lähes aina samanlainen. Puurosta ja kananmunista en luovu luultavasti ikinä. Yritän muuten aina aamuisin lukea edes pari sivua kirjaa. Joskus tein sitä ihan vain siksi, että halusin sanoa lukevani aamuisin kirjaa. Nyt siitä on tullut tapa. Enkä muuten välttämättä saa toisia kirjoja luetuksi koskaan. Yli verran ruokapöydän viereisen arkun päällä on lojunut pari aamukirjaa. Ehkä vielä joskus saan käännettyä viimeisetkin sivut.

 

 

Ennustan tarotkorteista tulevan päivän kulun, teen taas uuden nopeusennätyksen lapsen herättämisessä, pukeutumisessa, ruokkimisessa ja laittamisessa päiväkotiin. Jään usein tuijottelemaan kahvikuppini kanssa terassille aamuaurinkoa ja kesään valmistautuvaa luontoa. Omenapuun nupullaan olevat kukat muistuttavat vuoden kauneimman vuodenajan olevan luultavasti viikon päästä täällä. Uusi päivä on alkanut. Jos se ei tuntunut tänään hyvältä, huomenna on taas uusi. Kun elämä on yhtä poikkeustilaa, aamut pysyvät. Pidän aamurutiineistani kiinni lujempaa kuin lapsen kädestä tietä ylittäessä. Noudatan rutiinejani oikeastaan kaikkialla, vaikka lähes aina aloitankin päiväni kotona. Toi päivä tullessaan mitä tahansa, siihen on paljon valmiimpi, kun siinä on ollut jotain pysyvää. Wwuf, vihermehu, mokkiksesta tippuva kahvi – ja ne surullisen kuuluisat pari sivua.

 

Aamu tuntuu olevan elämän valoisa tapa muistuttaa, että niin se vaan jatkuu. Jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Tuli mitä tahansa ♥

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Katsoin kuvaa tuoreiden raskausarpien peittämää vatsaa silittävästä naisesta. Hän kantoi arpensa ylpeänä ja iloitsi siitä, kuinka hienon työn hänen kehonsa oli uuden elämän eteen tehnyt. Saa siinä sen jäljet näkyä. Olin kauhuissani. Kotona oli useita erilaisia iho-öljyjä, joita hieroin pakkomielteisesti vatsani ihoon kaksi kertaa päivässä. Ihon alla kasvoi pieni poika, ja minä pistin kädet ristiin etten saisi raskausarpia. Suunnittelin etukäteen, kuinka aloitan tavoitteellisen treenaamisen, hypoxit ja lymfat heti kun olisin toipunut riittävän hyvin sektiosta. Hikoilin salilla ja lenkkipoluilla ihan viimeiseen asti.

 

 

 

Isän viaton kommentti kesälomalla saaressa oli tarkoitettu varmasti vain tsempiksi urheiluharrastuksiin. Että pitää käydä treeneissä ja lenkkeillä ettei musta tuu sit lihavaa. Sen jälkeen näin kuitenkin aina itseni vääränlaisena, olinhan sitä ennenkin ollut aina epävarma ulkonäöstäni. Inhosin hiuksiani, silmiäni, kasvojani, käsiäni, jalkojani – no, ihan kaikkea. Tuon jälkeen näin itseni myös liian lihavana, vaikka olen tosiaan aina ollut hoikka. Yllätyin joka kerta, kun lainasin kavereilta farkkuja ja mahduin niihin. Pidin ystäviäni upeina – todella laihoina ja kauniina, ja itseni näin peilistä aivan erilaisena. Kaikki kouluvuodet menivät siinä, etten ikinä ollut tyytyväinen ulkonäkööni. En koskaan ollut tarpeeksi kaunis. Halusin kuitenkin aina olla ja kiinnostukseni kauneudenhoitoon on ollutkin juuri tästä syystä suurta. Tietämykseni esimerkiksi kosmetiikasta, hiuksista, laihdutuksesta ja erilaisista kauneushoidoista on edelleen varsin laaja.

 

Vasta lukioaikoina aloin saada kehuja. Tai ainakin omasta mielestäni se tuntui siltä. Voi luoja, miten hyvältä tuntui kun joku sanoi oikeasti nätiksi. Saatoin saada siihen aikaan miehiltä vaikka sähköposteja tai meseviestejä (nykyajan old school juttuja), eräskin oli vain nähnyt minut kaupungilla, piti minua kauniina ja kysyi sitten kaveriltaan kuka olen ja otti yhteyttä. Jäin nopeasti koukkuun kehuihin ja huomioon, tunsin etten ollut koskaan sitä saanut ja kun sain, se tuntui ihan älyttömän hyvältä. Aina oli kuitenkin joku kauniimpi, joku laihempi, joku upeampi. Ahdisti ja koin riittämättömyyden tunteita ihan päivittäin. Enkä pelkästään ulkonäöstä, vaan itsestäni yleensäkin.

 

 

Vuosia taistelin kuitenkin itseni aina pinnalle näistä ajatuksista. Samalla tietysti halusin olla mahdollisimman kaunis. Niihin aikoihin omassa elämässä asiat menivät vähän kurjasti, oli huono parisuhde ja isäni kuoli. Opiskelin alaa joka ei kiinnostanut pätkääkään. Hallitsin elämääni vain muokkaamalla ulkonäköäni. Laihdutin kunnes olin tavoitepainossani, alle 50 kiloa. Tekisi mieli sanoa, etten ollut lainkaan onnellinen, mutta siitä mä olin. Vaikka elämä oli onnetonta, jossain sentään onnistuin. Hetken päästä tulivat tekoripset, vahvat meikit ja loputtoman pitkät hiustenpidennykset. Vaihdoin silmieni väriä piilolinsseillä, makasin parhaimmillaan viisi kertaa viikossa solariumissa ja olin kaukana siitä, millainen oikeasti olin. Ja se tuntui niin hyvältä, inhosinhan sitä alkuperäistä itseäni. Asuin hetken aikaa Kotkassa, josta saa muuten maailman parhaimmat munkkipossot. Kuinka usein ostinkaan torilta näitä possoja, söin kotona ja oksensin posson sen jälkeen pois. Tuntui kauhean kätevältä.

 

 

 

Mitään konkreettista yhtä suurta muutosta tai suurta käännekohtaa ei koskaan tapahtunut. Pahin vaihe se vain meni ohi. Muutin muutamaksi vuodeksi Espooseen, sieltä taas Helsinkiin ja elämästä tuli jälleen ihan kivaa. Unohdin pitkäksi aikaa ulkonäkömurheeni, joskin ne olivat tavallaan aina läsnä tavatessani muita ihmisiä, eivät kuitenkaan häirisevästi. Elin kuitenkin niistä kehuista, onneksi sainkin niitä suhteellisen säännöllisesti. Löysin suuren rakkauden, ihmisen joka piti minusta juuri sellaisena kuin silloin olin. Ja kun yhtäkkiä tulin raskaaksi, ne katalat ulkonäköpaineet valtasivat mieleni jälleen. Koko identiteettini muuttui äidiksi tulemisen myötä ja taistelin sitä muutosta vastaan kynsin hampain. Olinhan voinut mieleni kanssa sitä ennen niin hyvin, ensimmäistä kertaa ehkä koskaan. Taas sama tie oli edessä.

 

Ulkonäköpaineiden takia olen tehnyt aika radikaalejakin asioita itselleni, kuten käynyt kauneusleikkauksessa. Toisaalta en kadu mitään ja on hyvä, että ulkonäköä on mahdollista muokata jos se tekee ihmisestä tyytyväisen itseensä. Nimittäin ero mielen hyvinvoinnissa on valtava silloin, kun se oma peilikuva on ihan ok verrattuna siihen, että inhoaa sitä ja haluaa vain piiloutua peileiltä ja muiden katseilta.

 

 

 

 

Itselleni pahinta myrkkyä olivat tsemppilauseet ”Olet upea juuri noin, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, luonnollisuus on kauneinta!” sillä ne loivat paineita siitä, että ollakseni hyväksyttävä ja rakastettu, minun pitäisi näyttää siltä millaisena itseäni inhoan ja opetella vain sietämään sitä peilikuvaa joka ei miellytä ei sitten ollenkaan. En tiedä kuulostaako tämä nyt jotenkin ristiriitaiselta, mutta en osaa sitä oikein paremminkaan muotoilla. Tavallaan olenkin sitä mieltä, että luonnollisuus on kaunista, mutta se luonnollisuus ei välttämättä ole se todellinen, alkuperäinen tilanne. Etenkään nyt, kun kasvojen ja vartalon muokkaaminen erilaisilla toimenpiteillä on niin valtavan yleistä.

 

 

 

 

Katson yleensä kaikkia muita aina ylöspäin ja yritän muistaa kehua toisia aina. Pidän kaikkia ystäviäni äärimmäisen kauniina, voisin luetella heidän hyviä puoliaan vaikka kuinka kauan. Itsestäni on ollut kuitenkin todella vaikea löytää mitään sellaista tiettyä asiaa, josta voisin oikeasti sanoa pitäväni. Vähitellen olen alkanut kuitenkin hyväksyä itseni. En voi koskaan tietää johtuuko se siitä, että olen muokannut ulkonäköäni erilaisilla toimenpiteillä ja kauneushoidoilla, laihduttanut useamman kilon ja alkanut meikata taas päivittäin vai siitä, että voin nyt kaikin puolin paremmin itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Todella suuri muutos oli muuten hiusvärin vaihtamisella tummasta vaaleaksi, tosin samaan aikaan tapahtui niin paljon muutakin omassa elämässä ja mielessä, että kyse voi olla siitäkin.

 

 

Sillä ei ole nyt kuitenkaan väliä, tärkeintä että on edes se ihan hyvä olo peiliin katsoessa. En ehkä koskaan tule ajattelemaan, että vitsi sä oot Mirva tänään todella kaunis, mutta suhtaudun nykyään ulkopuolistenkin kehuihin eri tavalla enkä ole niistä enää niin riippuvainen. Jo se kertoo muuttuneista ajatuksistani, että pystyn puhumaan näistä avoimesti ääneen. Aiemmin saatoin kirjoittaa pakonomaisesta laihduttamisesta muutaman sanan tai raskausajan ulkonäköpaineista, mutta kokonaisuuden olen pitänyt vain omana tietonani.

 

 

 

Halusin kirjoittaa tästä juuri tänään, sillä aamulla kotona alasti hiippaillessani tajusin, etten olekaan pitkään aikaan katsellut itseäni peilistä millään lailla kriittisesti. Olen voinut hyvin. Viime viikolla keskustelin myös ystäväni kanssa kauneuskilpailuista ja niiden järjettömyydestä – en tiedä millainen itsetunto ja itsevarmuus täytyy ihmisellä olla, että sellaiseen pystyy osallistumaan. Kauneuden arviointi ja sillä ulkonäöllä kilpaileminen kun on omasta mielestäni täysin järjetöntä. Kaikissa meissä on jotain kaunista ja itse pyrin nyt ainakin siihen, että olisin sisältä mahdollisimman kaunis. Monen asian kun olen oppinut kantapään kautta, oli kyse sitten hiusten vaalennuksen onnistumisesta tai vaikka ihmissuhteista ja muiden kohtaamisesta.

 

Uskon, että se mitä ajattelemme itsestämme ja muista, ja se miten voimme itsemme tai niiden ajatustemme kanssa, näkyy lopulta myös ulkonäössämme. Hyvinvoiva ihminen on kaunis. Tunnistaako joku näitä samoja ajatuksia? Oletko ehkä itse kärsinyt epävarmuudesta ja ulkonäköpaineista, jos niin miten ne näkyivät? Ja ehkä isoin kysymys, pidätkö itseäsi kauniina?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Korona-arkeen on tottunut. Liikaakin. Tavatessani tuttavan pitkästä aikaa saatan mennä jopa halaamaan häntä, kunnes muistan ettei saa. Aivan, ei läheisiä kontakteja. Ihmisten tapaaminen on niin harvinaista, ettei siitä ole muodostunut vielä rutiinia. Kaupassa käyminen sujuu jo ihan helposti, enää en ole edes käyttänyt kumihanskoja, paitsi isoissa kaupoissa joissa olen jotenkin erityisen pöpökammoinen. Aluksi desinfioin jokaikisen pinnan ja tavaran aina kotiin tullessa, vaikka olisin ollut vain yksin lenkillä hanskat kädessä. Ehkä juuri tottumisesta ja sen myötä unohtelusta tuleekin se suurin vihollisemme ja virus alkaa taas levitä. Välillä pitäisikin muistuttaa itseään, että ei, tämä ei ole uusi arki. Tämä on harvinainen poikkeustila, joka kestää vain hetken ja joka pakottaa meidät laittamaan toimintatapamme ja ajatuksemme uusiksi.

Naurattaa, kun mietin kuinka laskeuduimme Helsinki-Vantaalle aurinkoisena maaliskuisena iltapäivänä. Olin seurannut uutislähetyksiä ja hallituksen tiedotustilaisuutta lennolla ja laskeuduttuamme sain tekstiviestin päiväkodista, että uusien suositusten mukaan Miksun pitäisi olla kotona kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Katsoin ulos ikkunasta hiljaiselle lentokentälle ja ennen kuin ehdimme rullata portille, mietin huhtikuussa häämöttäviä reissuja. Pääsiäiseksi varmaan jo päästään Sveitsiin, ei kai siellä ole niin paha tilanne? Lontoon reissuunkin on aikaa melkein 1,5 kuukautta, on tämä silloin jo ohi.

Olin kotona karanteenissa alle vuorokauden, kun aloin ymmärtää mistä oikein on kyse. Tämä ei olekaan ihan parissa viikossa ohi. Tänä keväänä kaikki muuttuu. 

 

 

Little did I know. Jos joku olisi sanonut kaksi kuukautta sitten, että ennen vappua olet myymässä kotiasi, etsimässä uutta ja vähän muutakin, olisin hymyillyt. Jos joku olisi sanonut, että ajatukseni arjesta, elämästä ja ihmisistä menevät aivan uusiksi,   en olisi varmasti edes reagoinut mitenkään. Viimeiset viisi ja puoli vuotta elämästäni ovat olleet niin samanlaisia. Mikään ei ole oikeastaan muuttunut ja vaikka paljon on tapahtunut, koskaan ei ole ollut aikaa. Elämän tasaisuuteen tottui, jatkuva kiire siirsi ideoiden toteuttamista ja monen asian kohtaamista. Edes loppuunpalaminen tai sairastuminen eivät opettaneet tarpeeksi. Tarvittiin näköjään maailmanlaajuinen katastrofi ja pandemia siihen, että avasin silmäni ja pysähdyin tajuamaan, että ainoa pysyvä asia elämässä tosiaan on muutos.

Pidätkö sinäkin kynsin hampain kiinni rutiineista ja mukavasta elämästä? Ne luovat turvallisuudentunnetta, mutta toisaalta myös ruokkivat pelkoa. Alitajunnassasi tiedät, että tämä ei ole ikuista. Muutos sen sijaan on. Luulin oppineeni sietämään epävarmuutta, mutta olin kaukana siitä. On uskomatonta, kuinka näin lyhyessä ajassa voi omaksua asenteen, että mitä tahansa voi tapahtua. Välillä itsekseni mietin, että voisinpa kirjoittaa kaikesta, mitä tässä on eteen tullut. Maailmassa on niin paljon sellaista, mistä valtaosa ei vain tiedä. Eikä tarvitsekaan tietää, mutta joskus sieltä omasta kuplasta on hyvä kurkistaa ulos. Maailma ja elämä on niin paljon muutakin, kuin se oma pieni elinpiiri. Ajatus on oikeastaan hyvin lohduttava. Maailma ei koskaan kaadu, se antaa kyllä uusia mahdollisuuksia kun on niille avoin ja ennen kaikkea rohkea.

 

 

En tällä hetkellä esimerkiksi tiedä missä asun kesän jälkeen. En vain tiedä. Järjestelmällisellä, rutiineja ja varmuutta rakastavalla ihmisellä joka kammoaa muutoksia on ollut vähän totuttelemista. Olen yllättänyt itseni välillä jopa positiivisuudellani. Peruuntuneet matkat ja juhlat eivät ole harmittaneet juuri lainkaan. Jotenkin pahimpinakin päivinä olen pystynyt luottamaan siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Hyvällä sydämellä pääsee pitkälle, uskon siihen. Olen ollut ihan tarpeeksi katkera, epävarma, negatiivinen, stressaantunut ja takertunut tasaiseen elämääni. Ja tavallaan ollut samalla myös tilanteeseen tyytymätön, mutta silti kaiken kiireen takia vähän voimaton tekemään mitään muutoksia. Vaikka konkreettisten muutosten tapahtuminen on tälläkin hetkellä epävarmaa, ne suurimmat muutokset ovat tapahtuneet jo pääni sisällä. Niitä ei vie kukaan eikä mikään pois.

 

 

Miten pandemia on muuttanut omaa elämääsi? Oletko laittanut arvojasi uusiksi tai vaikka sitten kotiasi myyntiin? Itse olen keskittynyt nyt erityisen paljon siihen, mistä asioista oikeasti pidän ja mihin pieniin asioihin sen aikani käytän. Olen huomannut oikeasti priorisoivani liikuntaa, laittautumista (siis miten paljon hyvää mieltä voi tuoda pelkkä meikki, hiusten laitto ja kivat vaatteet), kodin viihtyvyyttä (se tekee mielelle paljon) ja aitoa läsnäoloa. Tein ennen kaiken aina vähän puoliksi. Mieluummin nyt teen kerralla enemmän töitä ja annan lapselle tosiaan sen iPadin käteen ja sen jälkeen kun keskityn häneen, olen 100% läsnä. Ajankäyttö on paljon tehokkaampaa enkä pode jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että toinen osa-alue kärsii, työt tai äitiyteni. Käytän mieluummin aikaa kaunistautumiseen ja olen tyytyväisempi itseeni ja peilikuvaani, kuin että heittäisin aamulla sen sotkunutturan päälaelle ja pelkän ripsivärin nassuun. Näitäkin päiviä tarvitaan, mutta mulla joka päivä tuntui olevan sellainen päivä. Lisäksi päätin tehdä joka päivä ainakin yhden pienen asian omien suurten unelmien toteutumisen eteen. Uhrata niille edes yhden ajatuksen tai jos unelma on konkreettinen, tehdä jonkin pienen teon sen edistämiseksi. Samalla ajattelen positiivisesti ja ajatukseni vievät minua kohti sen toteutumista.

 

Tänä keväänä kaikki muuttuu ja olen lopulta vain iloinen kun tiedän, ettei mikään palaa ennalleen.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian