Lähdin Hankoon kauluksellisessa kreppipaidassa ja siisteissä boucleshortseissa. Reilun viikon verran jaksoin föönata hiukset pyöröharjalla, käyttää rannekelloa ja pukeutua juhlailtoina Zimmermanniin. Kausi vaihtui. En jaksanut enää välittää milloin olen harjannut hiukset, pessyt vaatteitani tai käyttänyt laiturilla kenkiä. Saatoin hypätä juoksulenkillä mereen uimaan ja sen jälkeen suihkuttaa sinilevävedet pois itsestäni puutarhaletkulla. Kesäkausi. Ajattelen olevani onnellisimmillani siellä, missä horisontti näkyy, kalliot ovat lämpimiä ja lokit kirkuvat hyvät huomenet. En tarvitse kuin kylmän kaljan (rosée ok), juttuseuraa ja pitkiä lenkkejä.

 

Syksyn tullessa on taas keksittävä, millaista laukkua on käyttänyt ennen siirtymistä ruokakaupan kestokassien kauteen. Kontrasti kahvinväristen kasvojen ja auringossa valkoiseksi palaneen hiuskarvan välissä on niin huvittava, että alkaa vähitellen siirtyä mielellään kohti meikkipussia. Arvet ja ruvet säärissä eivät enää tunnu kuuluvan asiaan, vaan muistuttavat lähinnä huolettomuudesta huolimattomuudesta helteisinä kesäiltoina. Se, että lapsi lapset tippuvat mereen on yhtäkkiä aivan kamalaa, kun keskikesällä se vain nauratti. Kuului asiaan, silloin.

 

 

Tänä kesänä en ole kaivannut sekuntiakaan ulkomaille. Oikeastaan olen pikemminkin ihmetellyt, miksi olen koskaan halunnut matkustaa kesällä ulkomaille. Ehkä aiempina kesinä säät ovat olleet huonoja tai olen viettänyt enemmän aikaa Helsingissä. Kesällä en nimittäin pidä lainkaan Helsingistä. Tällä hetkellä olen pari päivää kotona ja toimistolla tekemässä töitä, mutta haaveilen kokoajan pääseväni pian takaisin Hankoon. Kunhan saan Kaivarin lainaa vähän lyhennettyä, ostan Hangosta itselleni toisen kodin. Tämä tosin poikkeaa tästä kausiajattelustani, sinne tahdon kaikkien ihmettelyistä huolimatta kesän jälkeenkin. Syksyllä, talvella ja keväälläkin. Ja just sen takia, ettei siellä ole mitään.

 

Talvella haluan asua ulkomailla. Rakastan Lappia ja hullaannun luonnosta ja hiihtämisestä, mutta toivon aina, että saisin asua arkipäiväni auringossa. Haluan muuttaa milloin minnekin ja välillä pyörittelen itsellenikin silmiä. Innostuu tänään yhdestä, huomenna toisesta. Ennen ajattelin, etten vain sopeudu minnekään ja olen onneton tuuliviiri, joka ei oikein tiedä mitä haluaa. Nykyään ajattelen, että on ihan suunnaton rikkaus vielä kolmekymppisenäkin innostua tänään yhdestä, huomenna toisesta. Ymmärtää elämän kausia ja sitä, että maailman paras paikka on luultavasti heinäkuussa eri, kuin helmikuussa. Jos heinäkuussa viihtyy ilman meikkiä ja kenkiä, voi kesäkuussa ihan yhtä lailla föönata hiuksia pyöröharjalla ja ostaa vähän turhan kalliita sandaaleja.

 

Kun aloin ymmärtää ja hyväksyä elämän erilaisia kausia, huomasin että elämä pysyy itseasiassa yllättävän samanlaisena kaikista kausivaihteluista huolimatta. Ei tarvitsekaan muuttaa itseään ja hiusväriään ihan jatkuvasti. Sitä alkaa taas googlata lentoja, ostaa huultenrajauskyniä ja selata muotilehtiä. Toukokuun Vogue on edelleen avaamatta, mutta ehkä jätän sen itselleni muistoksi tästä kesästä. Lehti, jota en koskaan ehtinyt avata, sillä oli kiire elää. Tänä kesänä muotiani ovat muutenkin olleet mahdollisimman vähät vaatteet ja ne ruokakaupan kestokassit.

Mennään niillä vielä hetki. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kesän viimeiset hellepäivät ovat kuulemma tässä. Tuntuu hullulta puhua loppukesästä. Onhan sitä vielä jäljellä, mutta vähitellen pimenevät illat ja kauppoihin ilmestyvät kanttarellit muistuttavat tosiasioista nimeltään arki, syksy ja koulun alku. Aurinko paistaa eri lailla kuin kesäkuussa, värit ovat lämpimämpiä, sunnuntaina heinäkuu on ohi. Pikkuhiljaa on palattava kaikkeen siihen, mistä nyt pidetään lomaa.

 

En todellakaan tiedä kuinka aion yhdistää yliopiston, työt ja lapsen alkavan koulutien.  Mutta auringon maalatessa lämpimiä sävyjään loppukesän tyyneen iltaan, on paljon helpompi uskoa asioiden taas järjestyvän.

Jollain ihmeellisellä tavalla ne yleensä aina järjestyvät.

 

 

Arjen aloituksessa pahinta on rutiineihin tottumattomuus. Vuosien kokemuksella tosin tiedän, että jo parissa viikossa tapahtuu ihmeitä. Tästä kesästä toivon kuitenkin jäävän jotain viemisiä myös sinne arkeen. Ainakin sopivaa huolettomuutta ja heittäytymistä. Auringonsäteitä silloinkin, kun valoja täytyy pitää päällä lounasaikaan. Kesä saisi puolestani kestää ikuisesti, mutta koska se ei toiveistani huolimatta koskaan kestä, onneksi kotona on paljon asioita joista nauttia kesän kurottaessa pikkuhiljaa kohti syksyä.

Välihuomiona: En välitä p*skaakaan villapaidoista, viltin alle käpertymisestä ja kynttilöistä. Pitäkää sweaterweatherinne. 

 

 

Arki pakottaa huolehtimaan itsestään. Muuten ei jaksa. Yhtäkkiä huomaan taas käveleväni joogastudiolle, tuijottavani sen ikkunasta avautuvaa sateista maisemaa kesken warriorkakkosen. Aikataulutan treenejä järkevästi, yleensä joka toiselle päivälle voimaharjoittelua. Alan syödä taas jotain aivan muuta kuin jokapäiväistä skagenia ja sommar saladia. Napsautan laventelidiffuuserin päälle kömpiessäni ajoissa sänkyyn. Teen sunnuntaina valmiiksi viikon kurkuma-inkiväärishotit, pakkaan illalla lapsen repun ja pesen harrastuskamoja urheiluvaatepesuaineella.

En avaa maanantai-iltana roseeta siksi, että on lämmin ja koska sunnuntai-iltanakin avasin. En avaa roseeta luultavasti useampaan viikkoon. 

 

 

Ja kun stressin merkit vähitellen hiipivät syksyn lehtien mukana sisään, voi arjesta ottaa hyvällä omallatunnolla pienen breikin. Toivottavasti maailma aukeaa meille kaikille ja pääsemme suunnittelemaan syys-, ja talvilomia. Sellaisia, jotka muistuttavat kesästä, huolettomuudesta ja heittäytymisestä. Onneksi sitä on kuitenkin vielä jäljellä. Vaikka hellepäivät olisivat ohi, muista imeä itseesi joka ikinen valonsäde, kello yhdentoista auringonlasku ja tunne paljaista sääristä kesäkengissä.

Kiitos aivan uskomattomasta kesästä. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

On mentävä kauas, jotta voi nähdä lähelle. Blaablaa. Tekisi mieli sanoa, että voi kun joku tietäisi kuinka loppu alkukesästä olin.. Samalla mietin kuitenkin kaikkia heitä, jotka eivät edes tänä kesänä voi pitää kesälomaa, heitä, jotka ovat jo palanneet töihin, heitä, jotka istuvat kuumassa kerrostaloasunnossa päivät pitkät toivoen, että olispa edes töitä josta pitää lomaa.

Kaiken sen kermapersearkeni keskellä olin kuitenkin ihan loppu ja jos iltaisin ruokapöydässä lenkkivaatteissa itkeminen lasketaan loppumiseksi, olin oikeasti aika loppu aika monena iltana.

 

Kesän ensimmäiset päivät Helsingissä olivat tavallaan pitkästä aikaa ihania, mutta siellä olin liian lähellä. Kesähankolaisuus jakaa mielipiteitä, mutta kuten kirjoitin, auton kulkiessa Raaseporin läpi kohti etelää, jäi Helsinkiin jotain, joka toivottavasti on sieltä myös kadonnut kun elokuussa palaan takaisin.

 

 

En suostu uskomaan, että meidän on tarkoitus elää ainaisen kiireen, riittämättömyyden tunteiden, loputtomalta tuntuvan deadlinen, jatkuvien suorituspaineiden ja ahdistuksen kanssa. On aika ahdistavaa ajatella, että se tuntuu olevan nykyään normi, jos siis yhtään haluaa tehdä uraa tai lapsia tai olla yhteiskunnan mittapuun mukaan hyvä ihminen. Olen viimeisen kuukauden aikana huomannut olevani huomattavasti parempi ihminen ilman näitä yllämainittuja asioita.

 

Tulimme viikoksi saaristoon. Pikkusatamissa, etenkin sellaisissa joissa ei välttämättä ole edes vettä tai sähköä, on ollut aikaa ajatella. Ahvenanmaan pysähtynyt aika ja elämä pistivät hidastamaan omaakin tahtia. Miksi kotona on jatkuvasti kiire? Miksi juoksen arjessa paikasta toiseen pysähtymättä ja aikaansaannokseni tuntuu olevan lähinnä miinusmerkkinen, menetetty aika?

 

Oivallan samoja asioita yleensä ollessani Lapissa. En ihmettele enää lainkaan, miksi ihmiset haluavat luontoon. Luonnostakin tosin on tuntunut tulevan suorittamista. Kaikki tuntuu olevan nykyään suorittamista. Ja kun kaikki omassa elämässä tuntuu suorittamiselta, on aika lähteä vähän kauemmas ja katsoa elämää uusin silmin. Ja juuri silloin, on aika elää.

 

 

Jos kuvailen itseäni edes muutamalla sanalla, esiin nousee yleensä aina sana perfektionisti. En tiedä synnytäänkö perfektionistiksi vai opitaanko se jo lapsena yhteiskunnan ja vanhempien ansiosta vai aikuistuessa loputtoman suorituspaineiden keskellä, mutta sen tiedän, että perfektionismin kanssa voi elää, kunhan aika ajoin muistuttelee itseään että hei, muista myös ihan oikeasti elää.

 

Jokainen tyylillään. Minulle sopii mainiosti se, että se perusarkeni on rutiinien täyttämää, selkeää ja järjestelmällistä. Siisti koti jäsentelee ajatukset, paperille kirjatut menot ja to dot auttavat hallitsemaan kaaosta. Kaaos kun on usein omassa päässäni. Tämän opin ajattelemalla erästä kollegaani, joka handlaa miljoona asiaa yhtä aikaa ilman sekoamista. Itselleni viisi ranskalaista viivaa post it-lapulla tuntuu olevan toisinaan liikaa. Jos kuvailen itseäni edes muutamalla sanalla, esiin nousee ennen kaikkea urheilullisuus. En voisi elää ilman liikuntaa ja se onkin ehkä suurin syy, jonka vuoksi pysyn näinkin järjissäni. Kun ajatukset sinkoilevat pingispallon lailla puolelta toiselle ja karkaavat välillä johonkin, josta ei millään jaksaisi juosta kiinni, säännöllinen treeni ja arjen muut rutiinit pitävät paletin kasassa.

 

Mutta auta armias, jos joutuisin aina elää niin. Toki uskon, että olisin kuitenkin ihan tyytyväinen. Elämä olisi hyvää, ajattelin itseasiassa näin myös itkiessäni lenkkivaatteissa ruokapöydän ääressä, mutta aina silloin tällöin se voisi olla kuitenkin tosi hyvää. Ja elämä on yleensä tosi hyvää kun muistaa vaan elää.

 

Sukeltaa yöllä pimeään veteen. Juoda viiniä joka ikinen ilta välittämättä, onko lähdössä vielä lenkille tai mikä päivä on. Tilata ruokaa jota tekee mieli syödä, ei sitä jota olisi hyvä syödä (kehoni kuitenkin kiittää että se on ollut viime aikoina lähinnä ahvenia ja salaattia). Järjestää ystävien kanssa extemporemenoja, vaikkei niissä olisi mitään järkeä. Jättää laskut maksamatta, koska tuli kiire hypätä uimaan. Hengittää keuhkot täyteen saariston rauhaa, nukkua just niin pitkään kuin huvittaa. Juosta täysiä keskellä metsää niin kauan, kunnes on ihan loppu.

 

Silloin on aivan eri tavalla loppu. Ja silloin loppuu myös moni sellainen asia, jonka toivoi loppuvan siinä vaiheessa, kun Länsiväylä vaihtui maantieksi.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ