”Kohti meren rantaa, missä jäät alkaa lähteä ja aalloilleen tilaa antaa.

On pimeys ohi, taas kuljetaan valoon päin..” 

Ensin tulivat muuttolinnut. Ikkunasta katselen tälläkin hetkellä rannassa asuvaa hanhiparia, jota naapurini inhoaa. Aika symppiksiä. Miksi paljous pilaa kaiken? Hanhetkin.

Lumet lähtivät huomaamatta. Maa kuivui ja yks kaks istun terassilla kahvikupin kanssa pyöräilyshortseissa ja topissa. Niin, kevät toi pyöräilykaudenkin. Yks kaks kuljetaan taas valoon päin, kuunnellaan linnunlaulua ja Tommi Läntistä.

 

 

Kaadoin ison lasin roseeta, täytin reunaan jäillä ja istuin alas. En uskalla pakata talvitakkeja varastoon, sillä liian monen vapun alla sitä on tarvittu. Mutta voi taivas, kuinka koko sielu nauttii tästä lämmöstä ja valosta juuri nyt. Monta isoa juttua on elämässä meneillään, mutta mieli on kumman tyyni. Voin vain juoda roseeta ja odottaa.

 

Toinen hanhipariskunta lensi pihalle ja alkuperäiset asukkaat hyökkäävät parhaillaan tunkeilijoiden kimppuun.

 

Hiljattain kirjoitin Instagramissakin siitä, kuinka vähän, ihan varovasti ehkä, uskallan sanoa että odotan kesää. Olen varmasti sanonut joka ikinen talvi ja kevät että odotan kesää, mutta olenko koskaan kuitenkaan odottanut. Aina on ollut jotain. Milloin työt tai lastenhoito tai muut ihmiset ja heidän tekemisensä ovat häirinneet täydellisen kesän tavoittelua. Johtuuko sitten koronasta vai mistä, mutta epätäydellisyyden ja odottamisen sietokykyni on kasvanut, no ei voi puhua edes kasvamisesta sillä se on aivan täysin muuttunut. Kaksikymppisenä odottaa joka kesä että tämä on kyllä se elämäni kesä. Kolmekymppisenä voi kokea elämänsä parhaimman ja elämänsä paskimman kesän peräkkäin ja se on ihan ok. Se on elämää.

 

Ehkä juuri siksi olen oppinut nauttimaan myös tästä kesän odotuksesta. Keväästä. Sillä mitä me edes voimme muuta tehdä kuin odottaa?

 

 

Hanhipariskunnat ovat lähentyneet, niiden välissä on metri ja nyt ne näyttävät nelihenkiseltä hanhiseurueelta. Parvet taitavat muodostua näin? 

 

Ilmassa on ollut suuria kevään merkkejä. Ainakin se pyöräilykausi. Vuosi sitten vein pikkuveljeä hakemaan uutta pyörää kesken koronasulkujen ja innostus tarttui. Ehkä oli hukkunut aiemmin kiireisiin, sillä en olisi nähnyt itseäni sitä ennen pehmustetuissa shortseissa niin onnellisena kuin mitä viime kesänä ja tänään. Punkitkin ovat palanneet ja niiden mukanaan tuoma hysteria jatkuu laskujeni mukaan melko tarkalleen puoli vuotta. Lätkäkausi loppuu kohta, harrastusleireille ilmoittaudutaan ja Stockalta ostetaan kesätuoksuja.

 

Tuuletan petivaatteita ulkona. Ennen tein sitä joka lauantai, nyt teen sitä lähes joka ilta. On energiaa. Katselen Kustaanmiekasta kohti Katajanokkaa kääntyvää Viikkaria. Se tuo kaupunkiin uusia ihmisiä, tällaisinakin aikoina. Kävellessä tuntuu kuin olisi vähän irti maanpinnasta. Siis ihan muulloinkin kuin ison roseelasin jälkeen. Kevättä rinnassa, sitä se taitaa olla. Eikä ole edes lehtiä puissa. Minua viisaampi sanoi, että elämän ja keväiden kuuluukin tuntua tältä. En vain ole tottunut, sillä aina on ollut jotain. Itse luulen, että olen ollut vain väärissä paikoissa. Ehkä sillekin oli jokin tarkoitus. Nyt vain odotetaan, mihin se elämä vie.

Kevät ja minä, mikä pari, valon lapset käsikkäin.

 

 


 

”Sä oot tota sukupuolta joka tietää mihin nää kuuluu” sanoi miespuolinen tuttavani ja ojensi pesuainepullot kävellessäni ohi. Oikein hätkähti, kun tartuin tähän periaatteessa ihan mitättömältä kuulostavaan heittoon ja ensimmäistä kertaa nostin kunnolla esiin sen, kuinka helv.. kyllästynyt olen naisia alentavaa puheeseen silloinkin, kun tiedän että puhuja itse kuitenkin kunnioittaa naisia vaikka vitsaileekin vähän sopimattomasti.

 

Sillä heitähän riittää. Äidin kanssa puhuttiin juuri tällä viikolla siitä, kuinka sovinistipuheeseen on tottunut. Varsinkin heidän suustaan, jotka oikeasti arvostavat ja kunnioittavat naisia, saattaa silti päästä tahattomia, vanhanaikaisia sovististiheittoja. Annetaan anteeksi, mutta otetaan asia esille, niin jatkossa silmät avautuvat ja naista alentava puhe saadaan kitkettyä ehkä vielä jonain päivänä pois ainakin tästä maasta.

 

 

 

Nuorempana koin olevani se ’vanha sielu’ ja viihdyinkin enemmän ikäistäni vanhempien ihmisten kanssa. Olen aina myös esimerkiksi seurustellut (paitsi 15-vuotiaana) minua vanhempien miesten kanssa ja sopeutunut tilanteeseen mainiosti. Koska olen myös aina ollut melko itsenäinen enkä koskaan heittäytynyt siivelläeläjäksi, en nuorempana oikeastaan edes uhrannut ajatustakaan feminismille. Pikemminkin olin se, joka piti feministejä jopa vähän ärsyttävinä ja kovaäänisinä. Kun meillä naisilla nyt kuitenkin on asiat täällä Suomessa aika hyvin. Se toki on edelleen totta ja usein tätä toistelen lapsellekin. Olemme etuoikeutettuja, että saamme asua ja kasvaa Suomessa. Naisena olen myös todella, todella etuoikeutettu syntyessäni suomalaiseksi naiseksi, mutta luojan kiitos silmäni ovat avautuneet viime vuosina naisen asemalle näinkin hyvin voivassa maassa. Aina joskus kuitenkin kurkistan kuplani ulkopuolelle ja tajuan, että emme edelleenkään ole tasa-arvoisia.

 

Itse en halua olla se ”vihainen” feministi, mutta heillekin on toden totta tilansa ja paikkansa tässä maailmassa. Ja heitä tarvitaan. Se, että itse en kanna ylläni pillukoruja tai pue poikalastani vaaleanpunaisiin vaatteisiin, ei kuitenkaan estä minua olemasta feministi. Ihan oikeasti, mikään ei estä sinuakaan olemasta feministi. Joka ikisen naisen tulisi olla feministi ja huomattavasti näkyvämmin kuin nyt. Sen sijaan törmäämme edelleen vuonna 2020 ajatuksiin, että nainen ei voi olla feministi koska ei esimerkiksi käy töissä vaan hoitaa lapsia kotona. Pitäisikö feministi määritellä uudelleen miestä paremmin tienaavaksi uraorientoituneeksi aktivistiksi? Ei. Kerrataan nyt vielä että itse käyn kuitenkin töissä, ja olen aina käynyt töissä, mutta sillä ei kyllä ole paskankaan väliä sen kannalta, olenko feministi vai en. Siivoan (toisinaan) ihan mielelläni ja olen aina tiennyt myös siivoavani tuhat kertaa paremmin kuin kanssani asuvat miehet, joten teen homman mieluummin itse. Tämä ei johdu siitä että he ovat olleet miehiä, hehän olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin. Tiedän myös lapseni isää huomattavasti enemmän lapsen eskari-, ja harrastusasioista ja hoidan näitä sekä näitä kuuluisia arjen metatöitä paljon enemmän kuin hän. Ja se on täysin oma valintani, se ei tee minusta yhtään sen vähempää feministiä. Elän omien valintojeni mukaan. Samalla saan käyttää niin naisellisia tai niin epänaisellisia vaatteita tai jopa sanoja kuin itse haluan. Nainen ja mies eroavat toisestaan biologisesti monellakin tavalla, mutta ero saa jäädä siihen.

 

Jokainen kotiäiti voi ihan yhtä lailla olla feministi samaan aikaan kun mies käy töissä. Kyllä. Ihan jokainen, lapseton, perheellinen, suuri johtaja tai työtön voi olla feministi. Jos ei voi, on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa puolustaa omia oikeuksiaan. Sillä oikeuksia, niitä sinulla ja minulla on. Ja niitä täytyy tuoda myös esiin.

 

 

Otan välillä yhteen läheistenkin ihmisten kanssa naisen asemasta ja oikeuksista. Inhoan nainen ratissa -vitsejä ja on minut istutettu syntymäpäiväjuhlissa sinne naisten pöytäänkin. Naisten pöytään?! Tässä tullaan tähän alussa mainitsemaani eroon. Itseäni vanhemmille miehille tällaiset asiat tuntuvat olevan täysin normaaleja. Äijät grillaa hei tässä bisset kourassa niin kattakaa te pöytä ja hoitakaa tiskit ja laittakaa lapset nukkumaan. Ei jumalauta, nousee karvat pystyyn jo ajatuksestakin. En tiennyt missä miestuttavani ojentamia pesuaineita säilytetään eikä minun todellakaan tarvitse tietää jos en halua. Se ei liity sukupuoleeni millään tavalla ja jos haluan juoda mieluummin bisseä ja grillata kuin kattaa pöytää ja nukuttaa lapsia, minä voin niin tehdä. Niin sinäkin. Jos tykkäät elää vanhanaikaisten sukupuoliroolien mukaan, saat elää myös niin. Kunhan se on sinun valintasi.

 

Luulen, että kirjoitan jatkossa paljon enemmän naisista. On ollut ilo huomata, kuinka nuoremmat miehet ajattelevat asioista jo huomattavasti eri tavalla. Heille siivous, lastenhoitoa ja ruoanlaitto ovat täysin normaaleja asioita, he ymmärtävät että naiset voivat tehdä täysin samoja asioita kuin miehet eikä ihmisen pätevyyttä missään elämän osa-alueilla määrittele sukupuoli. Silti sovinistiläpät ja jopa suoranainen naisviha periytyvät edelleen helposti sieltä isältä pojalle. Siihen me voimme kaikki vaikuttaa tekemällä naisvihasta näkyvää ja puuttumalla siihen ”harmittomaankin” vitsailuun aina, kun se tuntuu epämukavalta. Itse ainakin elin liian kauan vanhanaikaisten sukupuoliroolien täyttämässä ympäristössä enkä oikein osannut edes tuoda koskaan niitä epäkohtia esille. En, vaikka törmäsin niihin lähes päivittäin. Onneksi olen löytänyt sen vahvan, joskus jopa sen vihaisenkin feministin sisältäni ja alkanut tuoda sitä esiin enemmän ja enemmän. Maailma ja tämä maa tarvitsee sitä nyt.

 

”I wanted to live a man’s life in a woman’s body” Diane Von Furstenberg

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Tekstailin. ”Mitä oot tehnyt tänään?” – Noooo.. Lenkin, sit kävin vaatekaapin läpi ja vein vanhoja kierrätykseen, vähän pihahommia, sit vaan safkaa ja siivosin kotona. Ihan kiva päivä. Mitä sä? ”Mmmm joo kiva, mä ostin uusia lautasia ja mietin koko päivän et mikä ois helpoin tapa viettää kesät Rivieralla ja oon ihan poikki.”

 

Vastaus muistutti Instagram-tarinoitani muutaman vuoden takaa. Jos joskus on tylsää, selaan tarina-arkistoa. Vaikka tekstiä ei olekaan, tuo kuvamuotoinen päiväkirja palauttaa yllättävän hyvin ajatukset elettyyn elämään ja kuvattuihin hetkiin. Kuinkakohan monta kertaa toin esiin sen, etten koskaan katso tv:tä? Monta.

Mutta koskaan en katsonut tv:tä. Kun kaverit kehuivat uutta sarjaa suoratoistopalveluista, tiesin etten tulisi luultavasti koskaan katsomaan jaksoakaan. Mitä ajanhukkaa, istua nyt sohvalla katsomassa televisiota kun ajan voisi käyttää a) kotitöihin b) oikeisiin töihin kotona c) lapseen tai d) koiriin. Tehokkuudestaan oli sitten hienoa raportoida tietysti someen ja viestit uskomattoman kiiltävä pikkulapsiperheen kodista saivat sydämeni tietysti pakahtumaan.

 

Olin aikuinen. Ja oikein tehokas aikuinen. Elin hyvää elämää ja pakotin itseni heräämään kuusnelkytviis, koska aikuiset heräävät aikaisin.

 

 

Kroppa ja mieli päättivät silloin syksyllä 2018 että nyt Mirva riittää. Vakavan ylirasitustilan diagnoosin jälkeen en tietenkään heti osannut rauhoittua, vaikka ihan totta yritin. Keho kai päätti että nyt on loistava aika tulehduttaa yksi viisaudenhammas ja sen operaatioiden myötä laittaa mimmi pariksi kuukaudeksi tauolle, kun ei se näköjään muuten uskonut. Oli yhtä sun toista, mutta vähitellen elämä siirtyi uusille raiteille ja lähti kulkemaan eteenpäin. Olen tietoisesti ja tiedostamatta tehnyt paljon muutoksia ja välillä julistanut itseni parantuneeksi täydellisestä loppuunpalamisesta ja tietysti myös asiantuntevasti siitä kirjoittanut.

Kuinka helppoa onkaan kirjoittaa suorittamisesta ex-suorittajana ja antaa siinä sitten muille neuvoja että tee näin. Siis lähtökohtaisesti olen tietysti sitä mieltä että jos neuvon jotakuta eroon suorittamisesta, on minun itseni täytynyt se kokea. Toisaalta psykoterapeutti on valanut minuun uskoa kultaakin kalliimmilla neuvoilla enkä usko että hän on käynyt läpi samanlaista elämää. Eikä olekaan.

 

Mutta minä en ollutkaan toipunut. En, vaikka luulin. Edelleen arvotin itseni sen perusteella, kuinka tehokas olen ollut. Edelleen näin pakkona herätä aikaisin ja saada paljon aikaan jo ennen töihin lähtöä. Edelleen listasin tehtyjä töitä ja kotitöitä ja koin tyytyväisyyttä vain niistä aikaansaavista hetkistä ja työntäyteisistä päivistä. Podin huonoa omaatuntoa jos en saanut töissä aikaan mitään järkevää, vaan tein esimerkiksi ihan niitä perusjuttuja tai siivoilin vaikka sähköpostia.

 

 

Stressasin helposti, ahdistuin helposti. Menetin helposti malttini ja näin monessa asiassa jotain negatiivista. Ne olivat jäänteitä uupumusajoiltani. Ajattelin sen olevan vain aikuisuutta.

Pitkään jatkunut itsetutkiskelu ja mieleni työstäminen ei ole tehnyt minusta millään lailla rauhallisempaa ja järkevämpää. Sen sijaan ne ovat kadottaneet minusta sen kyynisen aikuisen ja esiin on tullut sellaisia ominaisuuksia, joita minussa on ollut yli kymmenen vuotta sitten.

Kun voi itsensä kanssa hyvin, ei ole kyllä paskankaan väliä sillä onko lakanat silitetty, koirankarvoja leggareissa tai tiskipöytä puhdas vieraiden saapuessa.

 

 

Tästä päästäänkin itseasiassa mielenkiintoiseen ilmiöön. En ole edelleenkään heittäytynyt sotkuiseksi. Käytän paljon aikaa kotitöihin, käyn jopa usein sitä vaatekaappia läpi ja vien niitä vaatteita itsekin sinne kierrätykseen. Liikun paljon, jopa huomattavasti enemmän kuin aiemmin, mutta en ota oikeastaan mistään sellaista stressiä. Jos äiti soittaa ja kysyy mitä tänään on tehty, vastaan luultavasti että ulkoiltu ja katsottu telkkaria kuin että alkaisin luetella tehtyjä kotitöitä. En pahoittele enää koskaan jos meillä on sotkuista kun tulee vieraita, eikä se haittaa minua ollenkaan. Tavallaan teen samoja asioita kuin silloin pahimpina suorittajavuosina, mutta jotenkin ihan huomaamattani. Suorittajana en itseasiassa tehnyt yhtään enemmän, vaikka tuntui että tein jatkuvasti jotain, jopa unissani. 

Kaikki pakko on kadonnut. En edelleenkään osaa käydä nukkumaan ilman että olen siivonnut tiskipöydän ja valmistellut seuraavan aamun aamupalat ja vaatteet, mutta se on vain asia joka helpottaa arkea eikä tuo siihen minkäänlaista stressiä. Ennen ahdisti jo ajatuskin aamupuuron tekemisestä, koirien hampaidenpesusta, pöytien pyyhkimisestä ja nukutusrumbasta.

Vieläkin on silti päiviä, jolloin tätä pohtiessani kuulen äänen kysyvän päässäni oletko sittenkin vain oppinut vuosien varrella tehokkaammaksi ja nyt väität ettet ole enää ylisuorittaja-perfektionisti?

 

 

Tällä hetkellä voin kuitenkin mainita yhdeksi parhaaksi puolekseni huolettomuuden ja heittäytymisen. Ehkä olen tarpeeksi vanha siihen, ettei tarvitse enää esittää olevansa tehokas aikuinen. Voi olla mitä vain haluaa. Olen hiljattain juonut keskellä päivää ystäväni kanssa roseeta matkien etelä-ranskalaista elämäntyyliä, tanssahdellut lakaistulla kadulla itsekseni hyräillen, nauranut maha kippurassa keskellä työpäivää aivan ala-arvoisia vitsejä ja viljellyt huonoa huumoriani puolituntemattomillekin välittämättä tuon taivaallista siitä, mitä he minusta ajattelevat.

 

Olen alkanut jopa vähän kammoksua sellaista aikuisten elämää vaikka heräänkin aikaisin, harrastan avantouintia ja tiskaan tiettyjä viinilaseja käsin. Suoritusvuosieni paras aikaansaannos on ollut ehdottomasti oman unirytmin löytäminen. Aamuheräämiset sopivat keholleni ja mielelleni paljon paremmin.

 

Sängystä kuitenkin nousee nykyään joku muu kuin stressaantunut aikuinen. Saatan piilotella kotiin kumikäärmeitä ja haaveilla päivät pitkät asumisesta ulkomailla. Samalla vien edelleen lasta eskariin ja harrastuksiin, käyn töissä toimistolla ja maksan laskut ajallaan (kai). On hurjan paljon helpompaa olla kun ei tosiaan enää paskaakaan kiinnosta saiko vietyä roskapussin oven edestä ulos tai ulkoiltua silloin kun aurinko paistoi. Lautasten ostaminenkin voi käydä toisinaan vähän työstä.

 

Miksi joskus oli niin hirveä kiire aikuistua?

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian