Selaimessa oli auki viisi välilehteä. Sähköpostit odottivat vastaustaan ja päätin aloittaa yksi kerrallaan. Aloitin ensimmäisen, kunnes ikävät uutiset keskeyttivät työt. Menetin eilen ensimmäisen läheiseni koronavirukselle. Toivottavasti myös viimeisen. En tule avaamaan asiaa yhtään enempää enkä itse halua ensimmäistäkään surunvalittelua. Täysin lehdissä kuvatulla tavalla edennyt koronavirustauti vei elämäniloisen rakkaamme pois niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt jättää hyvästejä. Koska kirjoittaminen on ollut aina paras ja tärkein keinoni purkaa ja käsitellä ajatuksia, haluan kirjoittaa teille tänään surusta. Olen mielestäni kolmekymmentäkaksivuotiaaksi saanut aivan liian monta suru-uutista. Koskaan niihin ei totu, mutta ainakin olen oppinut kohtaamaan surua.

 

 

Eihän tämä voi olla totta -olo. Se voi jatkua viikkoja. Juuri sen epätodellisen olon takia suru jää helposti käsittelemättä. Kun suru ei tunnu todelta, sen sulkee mielestään ja täyttää tilan muulla tekemisellä. Siivoaa, tekee töitä, tapaa ihmisiä, kaataa viiniä. Suru piiloutuu, jää arjen alle, mutta ei koskaan unohda. Tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. Sen takia suru pitäisi surra heti. Antaa sen tulla, antaa sen itkettää, antaa sen sattua, antaa sen tuntua. Millä tavalla se sitten tuntuukaan. Olen kaksi kertaa elämäni aikana itkenyt niin paljon, että kyyneleet ovat loppuneet. Ihan oikeasti, kyyneleet loppuneet. Tutkimusten mukaan kyyneleet eivät voi loppua vaan kyynelnestettä tulee aina vain tarpeeksi mutta en vain millään usko että kukaan on niin suuren surun keskellä pystynyt osallistumaan yhteenkään tutkimukseen että ehkä tämä on jäänyt vain yksinkertaisesti huomaamatta. Mutta kyyneleiden kannattaa antaa vain tulla. Vaikka sitten loppumiseen asti. Surevaa ei tarvitse sen kummemmin sanoilla lohduttaa. Ei tarvitse olla oikeita sanoja, ei kai surun hetkellä sellaisia olekaan. Tieto siitä, että on läsnä on tärkeintä. Että mä olen kyllä täällä, jos ja kun tarvitset. Halauksella hiljaisuudessa on paljon suurempi voima kuin millään maailman lauseilla.

 

Surun kanssa oppii elämään. Vielä tulee päiviä jolloin naurattaa. Siitä ettei surua ajattele jatkuvasti, ei pidä potea huonoa omaatuntoa. Jos surua on vain muistanut käsitellä, on ihan tervettäkin välillä ajatella muuta. Joskus vähän nauraakin. Ensimmäiset ilonaiheet voivat tuntua vääriltä, mutta mitään väärää niissä ei ole. Kun isäni kuoli äkillisesti ja huomasin muutaman shokkipäivän jälkeen ajattelevani muitakin asioita, ajattelin etten sure tarpeeksi ja olen huono tytär. Mutta eihän se niin mene. Isäni kuoleman jälkeen itkin vuoden jokaisena päivänä. Silti samaan vuoteen mahtui paljon naurua, suuria ilonaiheita, kuplivia juhlia ja huolettomia öitä. Kun oma elämä pysähtyy, ulkopuolella se jatkaa kulkuaan. Hoidin vuosia sitten saattohoidossa olevaa vastasyntynyttä. Hänen vanhempansa sanoittivat tilannetta hyvin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkona lehdet jatkoivat tippumistaan ja pilvet liikkuivat. Bussipysäkillä jäätiin pois, hypättiin kyytiin, kiirehdittiin kotiin, kouluun, töihin ja takaisin kotiin. Heidän maailmansa oli pysähtynyt, mutta ulkopuolella elämä jatkui. Surun keskellä se tuntuu helposti pahalta. Että mitä helvettiä sä siellä somessa jaat kampausvinkkejä kun mun läheinen on kuollut. Siltä se tuntuu ja siltä se saa tuntuakin. Ja jossain vaiheessa, kun on siihen valmis, voi hypätä taas siihen kyytiin mukaan. Jäädä pois, kun siltä tuntuu ja astua uudestaan sisään. Käydä töissä, käydä koulussa, ja mennä taas kotiin pilvien jatkaessa liikkumistaan.

 

Se, josta kuolema muistuttaa joka ikinen kerta. Oli kyseessä sitten odottamaton tai vähitellen saapunut suru, elämän päättyminen iskee vasten kasvoja sen faktan, että se tapahtuu meille jokaiselle vielä joskus. Miksi jätämme arvokkaita päiviä elämättä? Varaudumme tulevaan usein liikaakin. Ajattelemme muuttavamme ulkomaille sitten eläkkeellä. Miksemme osta loma-asuntoa jo nyt? Voihan sinne sitten muuttaa pysyvästi myöhemmin. Miksi jätämme nauttimatta hetkistä perheemme kanssa arkena ja odotamme viikonloppua, kun silloin on sitä aikaa? Elämästäsi yli 70% on arkipäiviä. En usko, että haluat käyttää ne kaikki tiskikonetta täyttäen ja puhelinta tuijottaen. Emme tietenkään voi irtisanoutua ja elää kuin viimeistä päivää kolmekymppisenä jo ihan senkin takia, että on todennäköistä elää huomattavasti pidempään. Olisi ihana ajatus juhlia vaikka joka päivä, mutta tiedämmehän että silloin juhlat eivät tuntuisi miltään. On hieno ja tärkeä ajatus esimerkiksi säästää lapsille rahaa ja opettaa heitäkin säästäväisiksi, mutta sen kustannuksella ei kannata tinkiä elämän laadusta.

 

Mikään ikä, elämäntilanne tai kiire ei saisi kuitenkaan estää elämästä nauttimista. Kaiken tämän surumme keskellä saamme olla kiitollisia paitsi tietysti kaikista yhteisistä vuosista ja arvokkaista opetuksista, myös siitä että hän jos joku osasi elää täysillä loppuun asti. Ja omien sanojensa mukaan nautti joka kilometristä.


 

Vuosi sitten nukuin sikeitä unia Beverly Hillsissä ja herätessäni naureskelin LA Marathonin kannustajien kylttejä. Run like there is someone with corona virus behind you! Kalifornian ja koko USA:n kepeä suhtautuminen uuteen virukseen näkyi myös omassa ajattelutavassani. It’s just like a flu.. Tilanne muuttui kuitenkin viikossa nopeasti ja pian pakkasimmekin kimpsut ja kampsut ja lensimme monen muun tavoin Suomeen viimeisellä mahdollisella lennolla. Sen jälkeen kaikki muuttui. Tuntuu aivan hullulta katsoa näitä kuvia Hollywood Hillseiltä ja Santa Monicasta. Ne olisivat vain yhden lennon päässä, mutta milloin se lento on mahdollinen, sitä ei luultavasti tiedä vielä kukaan. Minulla on liput lokakuulle, saa nähdä. Enää en ylläty – suuntaan tai toiseen – mistään.

 

 

Vuosi virusta. Monet tuttavani ovat sairastaneet sen. Itse olen altistunut pariin kertaan, mutta pysynyt onneksi täysin terveenä. Siitä olenkin kovin kiitollinen. En ole itseasiassa ollut kertaakaan kipeä sen jälkeen, kun olen palannut Jenkeistä Suomeen. Siellä sairastin ja sainhan kokea myös jo vuosi sitten ensimmäisen koronatestinikin. Tulos katosi (!) joten mysteeriksi jäi mahdollinen koronatartunta. Oletus on, ettei sulla ole ollut sitä, sanoi lääkäri. Se oli sitä aikaa se. Tähän täytyy muuten mainita, että on vähän ikävää kuinka (kuulemma) täysin kotona pysynyt henkilö lyttää minut täysin sen takia, että kävin ravintolassa syömässä kun hän itse samaan aikaan sairastaa flunssaa. ”Mutta kun tää on vain tavallinen flunssa.” Mutta eikö koronavirukselta suojautuminen suojaa myös niiltä muilta viruksilta?

 

Älkää ymmärtäkö väärin, en sano tätä ilkeydellä. Arvostan ihan hurjasti kaikkia heitä, jotka ovat pystyneet pysymään kotona ja kaikin keinoin vaikuttavat siihen, ettei tilanne riistäydy ihan käsistä meillä täällä Suomessa. Minulla vaakakupissa painavat kuitenkin myös monet muut asiat. Koko pandemiatilanne on pakottanut meidät punnitsemaan monia valintoja ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja koko pandemiatilanne on laittanut meidät myös tuomitsemaan monia valintoja ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. En silti tiedä mistä sen ihan tavallisen flunssan voi saada jos ei missään käy. 

 

 

Sain jonkin verran kritiikkiä siitä, että olin ravintolassa viime viikonloppuna. Kyllä, olin ja ihan kahtena päivänä. Olen syönyt viimeaikoina hyvin vähän ravintoloissa ja nyt tuli sellainen olo, että nyt haluan tukea yrittäjiä kun heidän elinkeinonsa viedään jopa kolmeksi viikoksi, ellei pidemmäksikin. Se, että hakisin kolme ruoka-annosta ovelta on aika paljon vähemmän rahaa kuin se, että istun asiakaspaikalle, tilaan useampia pieniä ja kalliita annoksia ex tempore sekä käytän myös juomiin enemmän rahaa kuin itse ruokaan. Juomiin, joita ei saa myydä ulos. Olen asiakkaana ja minua palvellaan ystävällisesti ja tästä myös maksetaan tälle äärimmäisen ystävälliselle tarjoilijalle palkkaa. Hän saa täyden palkkansa, ravintolayrittäjä rahansa, minä kokemuksen ihanasta illasta ja hyvän mielen siitä, että autoin ystävieni kanssa useammalla satasella yrittäjää ja hänen henkilökuntaansa.

 

Kun ravintolan ovet suljetaan tänään, heillä ei ole tuloja – eikä töitä. Tiedän kokemuksesta että sellainen maksaa sekin ihmishenkiä.

 

 

En missään nimessä vähättele virusta. Se on arvaamaton emmekä voi tietää, kuka sen saa vakavana versiona, kuka ei ollenkaan. En ymmärrä miksi ihmiset eivät käytä edelleenkään maskia kaupassa tai julkisissa ja kun tätä sitten ihmettelen somessa, saan vastaani syytöksiä että onpa kuule naurettavaa ihmetellä miksei joku pidä maskia kun itse syöt ravintolassa ja matkustat. Mikä kaikki tai ei mitään -leikki tästä on tullut? Oikeastaan kaiken toimintani pohjaan nykyään siihen, että teen asioita niin kauan, kuin voin tehdä ne turvallisesti ja vastuullisesti. En nyt ole lähdössä mihinkään huvimatkoille enkä julkaissut sisältöä silloin, kun olin pois Suomesta hetken aikaa. En halunnut kannustaa ketään matkustamaan, mutta en kyllä halua ketään siitä kivittääkään. Nämä ovat juuri niitä ratkaisuja, joissa vaakakupissa painavat niin pandemian tilanne kuin monet muut asiat. Nämä muut syyt eivät näyttäydy tietenkään somessa muille, joten on helppo tuomita toinen itsekkääksi ja täysin vastuuttomaksi.

 

Ymmärrän jonkin verran aseptiikasta ja tiedän viruksilta ja bakteereilta suojautumisesta yleensäkin melko paljon. Ja tietysti käyttäydyn sen mukaan, olen sitten missä tahansa. Mutta tuntuu ikävä kyllä, ettei sillä käytänkö maskia tai vältänkö isoja kokoontumisia, ole mitään merkitystä jos satun käymään ravintolassa saati että vielä matkustin toiseen maahan. Salilla en sentään ole käynyt, mutta sehän nyt ei tunnu tässä enää missään. Kuten elämässä ennen tätä viruksen vuottakin, on aina parempi kääntää katse omaan tekemiseen ennen muiden arvostelua.

 

 

Koemme eri tavoin ahdistusta, pettymyksiä ja jopa masennusta joten on turhaa verrata, ettei jollakulla olisi oikeutta valittaa siksi, koska meillä on moneen muuhun maahan verrattuna hyvin löyhät rajoitukset edelleen. Kerran kun valitin vähän kyyneleet silmissä stressistä baarissa pikkutunneilla – olin juuri tehnyt yövuoron sairaalassa ja hoitanut kuolevan potilaan, sairastanut hirveän flunssan ja järjestänyt samaan aikaan ystävälleni juhlia sekä tehnyt edellisenä aamun deadlineen asti koulutehtäviä alle vuoden ikäisen lapsen kanssa – sain vähän yllättävän vastauksen avautumiseeni. Ei mulla ole oikein oikeutta valittaa kun asun sellaisessa asunnossakin, että on kyllä muilla asiat huonommin.

 

Aina on joku, jolla on asiat huonommin. Aina on joku, jolla on asiat paremmin. Maailmantuskaa on toki jokaisen hyvä tuntea aina aika ajoin, eikä epäkohdilta tule missään nimessä sulkea silmiä. Mutta muistetaan samalla kohdella toisiamme hyvin, vaikka joku tekisikin erilaisia valintoja. Niidenkin takana voi kuitenkin olla hyvä tarkoitus ja hyvä sydän. Niin kauan, kun kukaan ei tee pandemian osalta mitään oikeasti kiellettyä saati ihan laitonta, on hyvä keskittyä omaan toimintaan. Voi ihmetellä miksi joku matkustaa tai miksi joku ei käytä maskia, mutta ei sitä kiveä tarvitse kuitenkaan kohti heittää. Saa olla turhautunut, saa olla pettynyt. Mutta ilkeä ei kannata olla.

 

 

Viruksen vuosi on ollut uskomattoman tapahtumarikas henkilökohtaisessa elämässänikin. Uskon, että tällä on ollut tarkoitus, kuten olen moneen kertaan sanonutkin. Olen saanut pysähtyä miettimään oikein kunnolla ja tehnyt myös valtavia muutoksia omassa elämässäni. Moni arvo ja ajatus on muuttunut ja kun maailma on taas auki, sinne lähtee paljon avarakatseisempi ja rauhoittuneempi tyyppi. Haaveilen kovasti myös asuvani vielä jonain päivänä ulkomailla ja minulla on pitkästä aikaa taas oikeita, suuriakin unelmia. Pitkän aikaa elin vain tukka putkella päivästä toiseen, kiitollisena kylläkin, mutta koska kaikki oli ihan kivaa, en koskaan pysähtynyt oikein kunnolla miettimään mitä oikeastaan elämältä haluan. Viruksen vuosi on avannut silmiä ja opettanut katsomaan paljon pidemmälle.

 

Kun se alkaa olla nyt lopuillaan, on hyvä lähteä kohti niitä omia unelmia ja uusia suuntia. Jos vuosi on jotain opettanut, muutokset eivät tapahdu hetkessä. Ja ettei mikään ole itsestäänselvää, mutta mitä tahansa voi tapahtua oikeastaan ihan milloin tahansa. Ihmeitä ja voimia näille sulkuviikoille <3

 

Mitä muutoksia viruksen vuosi on tuonut sun elämään?

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ


 

Seuraava lause kuulostaa hassulta. Kesällä tuntee olevansa elossa. Ihan kuin ei tuntisi sitä sitten syksyllä tai talvella tai keväällä vai? Mutta tietäähän jokainen mitä se tarkoittaa. Kun aurinko polttaa ihoa ennennäkemättömällä tavalla ja hankolaisen sikakalliin laiturin puheensorina sekoittuu tuulessa mastoon hakkaavien narujen ääneen ja vähän hassusti sidotut köydet kiristyvät liikaa veneiden liikkuessa laiturissa ja se narina tavallaan ärsyttää mutta sitten ei kuitenkaan, onhan kesä ja tuulesta huolimatta lämmin ja iho tuoksuukin ihan ruskettuneelta. Mutta siinä ylihintaisessa pellavamekossa, joka muuten oli vain pakko ostaa koska sitä myytiin söpössä kojussa rannassa ja siinä kesävaatehuumassa unohti että niitä on jo kaksi eri väristä kaapissa käyttämättömänä, on tosiaan helpompaa tuntea oikein elävänsä pitkästä aikaa. Tätä samaa kaavaa ovat kesäni noudattaneet jo jonkin aikaa. Silloin on kivaa kun on lämmintä ja valoisaa.

 

Siitä huolimatta että kesällä olen suurimman osan tavoin kepein ja huolettomin, olen kuitenkin niitä kevään lapsia. Syntynyt kauheimman mahdollisen räntäsään aikana aikaisin aamulla, mutta kuitenkin keväällä. En tiedä johtuuko tästä se, että lähes joka vuosi elämäni tuntuu kaikkein jännittävimmältä juuri keväisin ja kaikki suuret muutokset ovat tapahtuneet nimenomaan keväällä. Kaikesta kurasta ja vaihtelevuudesta ja takatalvista ja vähän jopa ärsyttävän matalasta auringosta huolimatta keväässä on jotain taianomaista. Uusia alkuja, vaikka sanaparina uusi alku on vähän jopa ärsyttävä sekin. Mutta että vaikka rakastan talvea ja lunta ja välillä onnenkyynelehdin hiihtoladulla, tuo kevät esiin taas yhden valoisan ajan. Helpotuksen selätetystä pimeydestä ja toivon siitä, että kaikki on kohta taas kaunista ja vähän ihanampaa kuin minään muuna vuodenaikana.

 

Koska silloin kun kirsikkapuiden jälkeen kukkivat syreenit Kaivopuistossa, ei huonokaan päivä ole ihan niin huono.

 

 

Tänään alkoi uusi viikko ja uusi kuu. Juttelin kuusivuotiaani kanssa juuri siitä, että jos vuosi jaetaan neljään yhtä suureen osaan, on kevään osuus maalis-, huhti-, ja toukokuu. Voi onni, nyt on kevään ensimmäinen kuu. Helmikuu olikin tänä vuonna sellainen kuu, jonka olisi voinut jättää väliin koko kuun. Jos en olisi ollut siitä kolmea viikkoa pois kotoa, en tiedä missä nyt olisin. Nyt on kuitenkin aika kääntää taas uutta aukeamaa elämän kirjassa ja siirtyä vuodenajoista jännittävimpään. Tällaista tekstiä voi tuntua oudolta lukea juuri tänään kun kotimaahan on asetettu poikkeusolot, mutta on ehkä suurta viisautta ymmärtää, että elämä voi olla jännittävän kuplivaa ja uuden alun odottelua silloinkin, kun ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään yhtään missään. Kun lakkasi miettimästä että kyllä tämä nyt on mun vuosi ja mun elämäni kevät ja paras kesä ikinä ja uudistunein syksy koskaan saati maagisin talvi ever, voi tulla vastaan ihan mitä tahansa.

 

Ehkä elämäni kevät, ehkä jotain muuta. Mutta jokatapauksessa kevät. Ihan pian.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ