Tein tällä viikolla tähänastisen elämäni isoimmat kaupat kun ostin itselleni (sijoitus)asunnon. Asunto ei ole ensimmäinen omistusasuntoni, mutta se on ensimmäinen asunto josta 100% omistan vain minä itse. Iik, tunnen itseni vihdoin aikuiseksi. Asuntokauppojen myötä olen alkanut ajatella raha-asioita enemmän kuin aiemmin sekä samalla pohtinut omia arvojani. Laitoin suuren summan säästötililtäni kiinni tuohon asuntoon. Ilman säästöjäni en olisi voinut kuvitellakaan ostavani asuntoa. Enkä olisi saanut luonnollisesti lainaakaan. Olen onnekas ja kiitollinen elämälle siitä, että olen saanut säästettyä, sillä se ei ole mikään itsestäänselvyys elämisen jatkuvasti kallistuessa, mutta samalla se on ollut kuitenkin osittain oma valintani. Olisin voinut käyttää säästämäni rahat vaikkapa kaikkeen ihanaan ja ylelliseen, ylimääräiseen luksukseen, hemmotella itseäni oikein kunnolla. Shoppailla unelmieni asusteita, kelloja ja koruja tai ylipäätään tuhlata vain rahaa huolettomasti sen suuremmin ajattelematta, mihin sitä käytän. Tai olla tekemättä näin paljon töitä, sekin on ollut valinta.

 

 

 

 

Minut on opetettu säästämään pienestä pitäen, onneksi. On turvallista tietää, että tilillä on aina säästössä X määrä rahaa jos jotain käy. Nykyään on valitettavaa, että esimerkiksi lainan saamiseksi tarvitaan todella suuri määrä säästöjä ellei ole saatavilla muita takauksia. Kun noin 10 vuotta sitten ostin ensiasuntoni, en tienannut mitenkään kummoisen paljon ja aloitin samaan aikaan vielä opiskelutkin. Silti minun oli mahdollista saada laina ilman sen suurempia säästöjä. Tilanne on hieman muuttunut niistä ajoista. Se on ikävää jo senkin takia, että moni esimerkiksi opiskelee hyvätuloiseen ammattiin pitkään ja maksaa samalla kovaa vuokraa. Opiskeluaikana on vaikea säästää ja kun valmistumisen jälkeen pääsee varmaan ja hyvätuloiseen työhön, ei pysty ostamaan omaa asuntoa ennen kuin on kymmenien tuhansien säästöt kasassa. Varsinkin nuorten aikuisten tuntuu olevan ihan mahdotonta saada asuntolainaa ilman esimerkiksi vanhempien takausta. Yritä siinä olla sitten itsenäinen rahankäyttäjä. Onko joku teistä törmännyt tähän ongelmaan?

 

 

 

 

Säästäminen on minulle itsestäänselvyys ja haluan opettaa samaa omalle lapsellenikin. Olen kuitenkin siitä rento rahankäyttäjä, että haluan myös nauttia elämästä ja kauniista, kivoista asioista. Kuitenkin shoppailussani on usein ”joku tolkku” vaikka ostaisin välillä jotain kallista tai hömppää. Käyn mielelläni ulkona syömässä, nappaan joskus kahvilasta oikeasti hyvän kahvin mukaan, panostan laadukkaisiin vaatteisiin ja urheiluvälineisiin. Matkustaminen on myös asia, johon laitan mielelläni rahaa. Se jos joku nimittäin myös antaa rahalle vastinetta. Me elämme vain kerran, joten haluan tehdä mahdollisuuksien mukaan elämästäni myös niin mukavaa kuin mahdollista. Kokemukset ovat asioita, joista haluaa myös maksaa. Rajansa toki kuitenkin kaikella, vaikken  mikään pihi olekaan. Tavarat ja ostokset tuovat iloa, mutta vain pieneksi hetkeksi. Tämä perustuu hedonistiseen onnellisuuteen, josta moni onnellisuudesta lukenut on varmasti kuullutkin. Se on hetkellistä nautintoa, jonka aikana kehossa saattaa vallita jopa tulehdustila – ja josta seuraa nopea pudotus alas. Kuin verensokeripiikki. Pysyvä onnellisuus sen sijaan ei tule tavarasta, vaan merkityksellisyyden tuntemisesta, kiitollisuudesta ja toisista ihmisistä.

 

 

 

 

Lapsen saamisen jälkeen ajatusmaailmani rahankäytöstä muuttui. Siinä missä aiemmin ajattelin, että eihän täältä mitään mukaansa saa, mietin nyt, mitä kaikkea voin itse lapselleni jättää. Mieluummin sen asunnon Kaivopuistosta kuin kokoelman vanhoja laukkuja ja kuluneita kenkiä. Liian monella ikäiselläni tuntuu olevan hirveä tarve esitellä merkkivaatteitaan ja luksusta, johon ei välttämättä oikeasti ole varaa. Siis saahan sitä ostaa mitä haluaa, mutta on eri asia ostaa se unelmalaukku vaikkapa itselleen 30-vuotislahjaksi tai palkkioksi ylennyksestä kuin käyttää siihen käyttötilin viimeiset eurot ilman kummempaa syytä kuin oma mieliteko. On myös aika huolestuttava ilmiö, että päällä olevassa asussa on kiinni enemmän rahaa kuin siellä tilillä. En tiedä mistä se yletön materian kerääminen juontaa juurensa? Itsekin ennen arvostin materiaa aivan liikaa, mutta ne olivat aikoja kun olin sisältä tyhjä ja hukassa. Edelleen saatan kuolata vintage-chanelia ikkunassa, ostaa kauniit kengät tai uuden korun, mutta vain silloin, kun tiedän että siihen on oikeasti varaa. Ostan ylellisyyksiä nykyään harvoin, myöskään omista somekanavistani ei tule enää löytymään kalliita ostoskasseja ja shoppailuhehkutusta.

 

 

Tiedätte ehkä mistä puhun? Chanelin ja Hermes’n paperikassia kuvataan someen mutta sitä Bikbokia ei. Vaikka ostoksethan ovat sinänsä samanlaisia. Minussa tämä herättää yleensä tunteen siitä, että tällaiset ihmiset arvostavat liikaa sitä materiaa ja niitä kalliita ostoksia. Älkää ymmärtäkö väärin, olenhan itsekin kuvannut joskus ostoksiani ja shoppailen kyllä edelleen, nyt se materian esiin tuominen tuntuu nykyään oudolta ja kaukaiselta. Mieluummin kerään itselleni niitä kokemuksia, turvaa ja hyvää oloa. Enkä halua missään nimessä arvostella ketään, ostoksia ja muita hankintoja saattaa joskus esitellä vähän huomaamattaankin kun niin monet sitä tekevät, vaikka eihän somessa näy kuin pieni pintaraapaisu elämästä. Mutta ehkä tämä kirjoitus herättää jonkun, että onko se juuri se juttu mitä sinä arvostat ja mikä on sinulle tärkeää ja merkityksellistä? Luultavasti ei, mutta somen kautta saa helposti sen kuvan. Tätä kannattaa pohtia.

 

 

 

Säästämistä ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa ja pienikin summa on kuitenkin säästetty summa. Itse uskon enemmän kiinteään omaisuuteen sijoittamiseen kuin osakkeisiin, joten siksi halusin säästöjeni avulla ottaa asuntolainan. Olisi kiva kuulla miten/mihin te säästätte jos olette pystyneet säästämään, tai kenties sijoitatteko?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Istun kirjoittamassa tätä tekstiä Naantalin vierasvenesatamassa. Muut nukkuvat vielä, tein jo pari tuntia sitten koirien kanssa aamulenkin, laitoin itselleni aamiaista ja nautin sataman hiljaisuudesta. Krhm, vähän väliä kilkattavien kirkonkellojen metelistä.. Vielä on onneksi lämmintä, muttei paahtavan kuumaa. Ohut pilviharso taittaa auringonvalon siten, että ulkona pystyy helposti katsomaan läppärin näyttöä. Harvinaista herkkua kesällä etänä työnsä tekeville. Olen asunut veneessä nyt 19 päivää. Siis kirjaimellisesti asunut. Joku toinen kertoo asuvansa veneessä kesän, mutta koti on kuitenkin olemassa ja tavarat siellä tutulla paikallaan. Koti-ikävä on pahinta silloin, kun ei ole sitä kotia.

 

 

Rakastan tätä. Merta, saaristoa, satamia, veneilyä nyt ylipäätään. Tänä kesänä olen kuitenkin huomannut, että vielä enemmän kuin alati vaihtuvia maisemia, rakastan ja pidän tärkeänä niitä pysyviä asioita. Mieluummin kuin uuden veneen, ostaisin ainakin itse luultavasti kesäasunnon. Ehkä ajatuksiani sekoittaa tämä veneessä niin ikään pakolla asuminen. Vielä tällaisena kesänä, kun reissut rajoittuvat vain kotimaahan. Koskaan en ole kaivannut heinäkuussa Helsinkiin, mutta nyt ajattelen kotikaupunkiakin vähän väliä suurella haikeudella. Tarvitsen rutiineja, pysyviä, turvallisia asioita ja paikkoja elämääni. Varastossa kaupungin laidalla lojuvat tavarat tulevat mieleeni päivittäin. Ei niitä tuoleja, lakanoita, vaatteita ja lasten leluja viime vuonna kaivannut kertaakaan.

 

Harvoin olen odottanut syksyä. Nautin niin paljon valosta, lämmöstä ja kesän rentoudesta, että ajatuskin syksystä on saanut melankolian valtaamaan ajatukset yleensä viimeistään tähän aikaan vuodesta. Kun äsken tajusin tänään olevan jo 19. päivä heinäkuuta, hymyilin. Pian on taas syksy ja uuden arjen alku. Kesä on ollut kyllä tähän asti ihana, mutta erilainen. En vaihtaisi päivääkään pois, mutta voi kuinka odotankaan toisiaan toistavia viikkoja, treenejä omalla salilla, arki-iltojen lenkkejä, säännöllistä ruokarytmiä ja lapsen harrastuksia. Epäsäännöllisen koronakevään jälkeinen evakkokesä on muistuttanut, miten valtavan ihanaa on tavallinen arki.

 

 

Poikkeuksellisissa olosuhteissa pysyn järjissäni pitämällä huolta hyvinvoinnistani. Mahdollisimman puhdas ja hyvä ruoka, rutiininomainen työasioiden hoitaminen lomallakin, säännöllinen liikunta ja hyvä unirytmi ovat asioita, joista en halua tinkiä. Ehkä vielä joskus nautin siitä, kuinka voin syödä aamiaista vasta puolilta päivin ja unohtaa tietokoneen kiinni päiväkausiksi. Sille oli paikkansa ainakin viime kesänä. Nyt suunnittelen tässä liikunnantäyteistä reissua elokuun lopulle Lappiin, siellä on sentään paikallaan pysyvä oma mökki. Ehkä sen jälkeen pääsen jo kotiinkin.

 

 

Kaksi vuotta sitten juuri Naantalissa mietin, että kolme viikkoa veneessä meni yllättävän helposti. Olin odottanut keittiöremppapakolaisuuden olevan tuskallisempaakin. Olisinpa tiennyt, että siitä kahden vuoden kuluttua kolme viikkoa on vasta alkua. Tiedän, että viimeistään silloin kun pääsen uuteen kotiin ja saan ne varastossa lojuvat tavarat paikoilleen, jaksan jo naureskella, millainen koti-ikävä kesän aikana ehti tulla. Olipa muuten kiva poikkeus kirjoitella vähän tällaista aamupäivän ajatusvirtaa, naputtelin tuossa myös sisustuspostaustakin, tällä kertaa uuden sängyn valinnasta. Jatketaan sillä joko illalla tai huomenna aamusta. Silloin meidän matkakin jatkuu kohti Kökaria, Ahvenanmaan ulkosaaristoon.. Kuvat ovat Ahvenanmaalta, viime vuodelta. Kestävät hyvin aikaa, Rödhamn on tainnut näyttää tältä viimeiset sata vuotta.

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


Pidän käsissäni mustaa avainta. Avainta kotiin, johon en koskaan olisi kuvitellut muuttavani. Vielä viime talvena ajattelin, etten koskaan voisi muuttaa eteläisestä kantakaupungista mihinkään. Mun kotikadut, lähikauppojen tutut myyjät, kivenheitto merenrantaan, lenkit Kaivarin rannassa, Eiran puistot, sporan kolina ja kävelymatka keskustaan.. Suureen ääneen julistin aina, kuinka en tule sitten muuttamaan täältä mihinkään, en mihinkään. Eihän minusta pitänyt tulla äitiäkään.. Never say never, maailma ei tosiaan ole niin mustavalkoista kun sitä alle kolmekymppisenä kuvitteli. Ajatukset ja arvot ovat pehmenneet enkä ole enää lainkaan niin ehdoton. Kirjoitin eilen, kuinka muutan pois keskustasta. Kyllä. Muutan. Kulosaareen. Apua.

 

Miten ihmeessä suostuin muuttamaan kaiken sen uhoamiseni jälkeen paikkaan, jossa en edes tiedä mihin postipaketit menevät tai mitä kautta pääsee Alepaan? Mies on asunut lapsuutensa Kulosaaressa, itse taas olen käynyt pari kertaa kiinalaisessa syömässä. Ja kaksi kertaa katsomassa taloa, ensimmäistä vuonna 2014 ja toista vuosi sitten syksyllä. Se jäi ostamatta kun en millään halunnut sinne muuttaa. Joka kerta, kun olen käynyt Kulosaaressa, olen kuitenkin ihan vähän ja ihan salaa ihastellut sen tunnelmaa. Siinä on jotain samaa kuin Eirassa. Kapeat syreenien ja kirsikkapuiden reunustamat yksisuuntaiset kujat. Tenniskentät, hyvinhoidetut puistot ja meren välitön läheisyys. Olemme ajaneet joka kerta tämän tulevan talomme ohi. Se on ollut omasta mielestäni kauneimpia paikkoja koko saarella. Mulla tulee siitä aina mieleen joidenkin jenkkileffojen asuinalueet, talot ovat charmikkaita, vanhoja ja jokainen ihanan erilainen. Joka toinen tuntuu olevan suurlähetystö, aivan kuten vanhassa Eirassakin. Kulosaaresta huokuu historia ja persoonallisuus. Mustikkamaan välitön läheisyys on myös yksi ihanimpia asioita. Metsästä on tullut parin viime vuoden aikana itselleni suuri voimavara ja nyt sinne on mahdollista päästä ihan päivittäin.

 

 

Luonnon läheisyys ja oma rauha lumosivat minut. Hanhien ja joutsenen pesät viereisellä rannalla, pala merenrantaa. On paljon helpompi rauhoittua. Pääsen uimaan vaikka joka aamu omasta laiturista. Enkä voi kieltää, ettenkö nauttisi myös lisätilasta. Jota tosiaan löytyy kolme kertaa enemmän kuin nykyisestä asunnosta. En voi uskoa, että saan oman kuntosalin, työtilan ja ison keittiön – juuri sellaisen kuin haluan. Vierashuoneen, viinihuoneen ja hamamin. Luit oikein, hamamin. Naurattaa ajatuskin siellä kököttämisestä. Rakas Roosa näkee käytännössä Redin Majakasta meidän kodin ja keskustaan pääsee lenkkeilemälläkin. Juoksin keväällä Kulosaareen ja takaisin, eikä se ollut matka eikä mikään. Jotenkin olen vain kuvitellut Kuliksen olevan niin kaukana. Suuri helpotus tulee myös harrastusmatkoista, sillä Miksu käy kolmesti viikossa Myllypuron jäähallilla pelaamassa lätkää. Matkat lyhenevät ajallisesti varmaan kaksi kolmasosaa. Tennis jatkuu toistaiseksi keskustassa eskarin jälkeen, myöhemmin sitä voi vaihtaa Kulosaaren tennishallille jos haluaa.

 

Miksulle Kulosaari on idyllinen ja turvallinen paikka kasvaa ja hänellä on mahdollisuus hakea kaksikieliselle luokalle Kulosaaren kouluun jos kielitaito vain siihen riittää. Eskarivuoden Miksu on vielä omassa päiväkodissa Huvilassa.  Koska ihana pieni päiväkotiporukka jakautuu muutenkin moneen eri kouluun (Eira-Ullanlinna-Punavuori -alueella on useita kouluja + ruotsinkielisille vielä oma) on luontevin aika muutoksille vasta sitten kouluun siirtyessä. Rakkaaseen päiväkotiin saavat mennä kuitenkin koululaisetkin loma-aikoina (joka on aivan ihana mahdollisuus ja tätä tulen todellakin hyödyntämään) ja päiväkoti järjestää koululaisille esimerkiksi yöjuhlia, joten kavereille ei missään nimessä tarvitse sanoa hyvästejä. Ja itse ihan mielelläni ajan tänne ”kotikulmille” vaikka päivittäin, liikun jokatapauksessa lähes kaikkialle autolla.

 

 

Olin nyt oikeastaan tilanteessa, jossa sain valita. Jäänkö asumaan tänne jossa olen aina kokenut olevani kotona vai lähdenkö kokeilemaan uutta. Kun lopullinen päätös oli edessä, ei tarvinnut edes päättää. Jotenkin vain tiesin. Kaikki teot ja asiat elämässäni olivat johdattaneet minut tähän. Lähtö ei varmasti ole lopullinen ja haaveilenhan vielä joskus asuvani Kaliforniassakin osan vuodesta.. Eihän sitä koskaan tiedä. Home is where your heart is ja silleen.

 

Kolmen viikon kuluttua jätän hetkeksi Eiran kodin taakseni, sydämessäni tiedän kuitenkin palaavani vielä joskus takaisin. Ja käynhän täällä Miksun kanssa edelleen joka ikinen arkipäivä, tulen keskustaan ruokaostoksille ja uudesta kodista näkee Suomenlinnaan ja Katajanokallekin lähes jokaisesta huoneesta, joten enhän nyt missään nimessä kaukana ole. Lisäksi ajatus siitä, että täällä kuitenkin on jatkossa edes olemassa se kaupunkiasunto, tuntuu lohduttavalta. Että on edes pieni pala sitä ainoata paikkaa maailmassa, joka on koskaan tuntunut kodilta. Taustani takia en ole koskaan kiintynyt mihinkään, kunnes kauan sitten ensimmäisen kerran muuttaessani Ullanlinnaan oli se ensimmäinen paikka, joka oikeasti tuntui kodilta. Siellä oli vihdoin helppoa olla onnellinen ja vapaa ja oikein tunsin, kuinka ne yli vuosisadan vanhat kivitalot toivottivat minut tervetulleeksi – kotiin.

 

Tällä hetkellä kuitenkin ajattelen, että enemmän kuin yksikään tuttu katu, vaaleanpunainen jugendtalo tai tutut naapurit, kodin tekevät ihmiset. Ensimmäistä kertaa koskaan tunnen aidosti, että olen kotona ihan missä tahansa, kunhan minulla vain on omat rakkaat ympärilläni. Tämä on oikeastaan suuri edistysaskel itselleni, että edes ajattelen näin. Olen kuitenkin aina sydämeltäni se eteläisen kantakaupungin tyttö, joka varmasti vielä joskus palaa asumaan sinne, mistä kävelee suosikkikonditoriaan aamukahville ja leivonnaiselle. Ehkä juuri siksi ajatus muutosta ei tällä hetkellä tunnu edes kovin haikealta, kun en ollenkaan ajattele että nämä olisivat hyvästit. Tähän elämänvaiheeseen muutto on kuitenkin täysin oikea ratkaisu, se ei olisi tapahtunut aiemmin, eikä taatusti myöhemmin jos olisimme päättäneet jäädä ”vielä hetkeksi”. Ja kuten rakas mies mulle sanoi, pääsee tänne heti takaisin jos siltä tuntuu. Yritän nyt kuitenkin ensin löytää sen lähimmän postin ja nopeimman reitin sinne Alepaan. Mitä iistimpää, sitä siistimpää?

 

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian