Olin vielä jonkin aikaa sitten muuttamassa 1800-luvun jugendtaloon. Sinne, mistä on kivenheitto Stockalle, toinen Kaivopuistoon. Iloitsin, että pääsen vihdoin itse ostamaan asunnon sieltä, johon olen aina kokenut kuuluvani.. Koska elämässä tulee kuitenkin vastaan niitä kuuluisia muuttujia kerta toisensa jälkeen, tuohon kotiin muuttaa nyt kuitenkin nyt joku muu. Asunto meneekin nyt  kauppojen ja remontin valmistumisen jälkeen vuokralle, mutta tulen varmasti jakamaan siitä vähän remppa- ja sisustusjuttuja täällä blogissakin. Siitä tulee aivan ihana koti, olisinhan tosiaan voinut muuttaa siihen itsekin. Kerron ja kirjoitan tästä ihanasta kaupunkiasunnosta lisää kuitenkin myöhemmin. Ensin on hoidettava oma muutto alta pois. Kuten viime viikolla kerroin, meidän nykyinen koti on myyty ja sen tulee olla heinäkuun alussa tyhjä. Kesän vietän pitkälti Hangossa, mutta kun lomat on lomailtu, on aika kääntää elämässä uusi sivu. Uusi koti on löytynyt.

 

 

Olo on vähän samanlainen kuin silloin, kun totesin raskaudenkeskeytykseen mennessäni lääkärille, että en sittenkään halua tehdä sitä. Sanat vain tulivat suustani, vaikken olisi koskaan ajatellut sanovani niin. Intuition johdattama, ehkä? Siihen kai pitäisi aina luottaa. Nyt sanoin kyllä vähän erilaiselle asialle. Meidän uusi koti on TALO. Kyllä, luit oikein. Muutan pois kantakaupungista. TALOON. Olen jollain kummallisella tavalla tästä jopa vähän innoissani. Koen edelleen Eiran, Ullanlinnan ja Kaivopuiston kodikseni ja varmasti palaan vielä jonain päivänä takaisin. Käyn täällä jatkossa kuitenkin joka arkipäivä ja Miksu jatkaa tutussa päiväkodissa ja eskarissa syksyllä. Mutta uusi koti on jatkossa isompi, kauempana ja voi hy-vä-nen aika, se on ta-lo.

 

Kirjoitan huomenna vielä erikseen postauksen siitä, miten ihmeessä suostuin muuttamaan kantakaupungista ja mikä sai minut sanomaan kyllä omakotitaloasumiselle? Tämä ilta menee ihmetellessä uutta taloa. Olen käynyt siellä jo monta kertaa, mutta ehkä vihdoin voin esimerkiksi Instagramin storyn puolella näyttää siitä vilauksen teillekin. Parasta meidän uudessa kodissa on sen koko, luonnon läheisyys, merenranta ja oma laituri. Ja sopivan lyhyt matka keskustaan, heh. Talo on kauttaaltaan juuri remontoitu, mutta remontoimme siitä kuitenkin nyt ennen muuttoa vielä omannäköisen, teemme keittiön, vaihdamme osan lattioista sekä yhden pienen kylpyhuoneen. Muutama seinä lisää, muutama pois. Terve. Lähden sinne Hangon rauhaan karkuun. Blogi tulee täyttymään remontti- ja sisustuspostauksista varmasti tämän vuoden aikana ja kunhan se unelmieni keittiö on valmis, ruoka- ja leivontajuttuja saa lukea kyllästymiseen asti. Mitään perinteisiä kuraeteisiä ei täällä tosin nähdä, vaan pidän edelleen kiinni tyylistäni. Vihreää marmoria, taidetta, ripaus kultaa ja kipsilistoja. Ja se suorastaan lumoava näköala suoraan merelle. Uskon, että tuolla talossa on helppo rauhoittua ja olla vaan. Arvaako joku mihin me muutetaan?

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian

 


 

Tsemppipuheet asenteen merkityksestä luovat hetkeksi uskoa, kyllä mä pystyn! Jos vain uskot itseesi, saat mitä vain! Sä vaan päätät, ja sit sä teet. Mä vaan päätin. Jos onnellisuus ja menestys tulisivat näin helpolla, olisimme luultavasti kaikki onnellisia ja menestyneitä. Mutta aina ei voi vaikuttaa. Silloinkin kun asenne on kultaa, suunnitelmat ja tavoitteet kristallinkirkkaita ja ympärillä vankka tukiverkosto, voi kuitenkin epäonnistua. Todennäköisempää on onnistua silloin, kun uskoo onnistumiseensa, mutta epäonnistua voi kuka tahansa. Aina ei voi vaikuttaa elämänsä kulkuun, ei vaikka kuinka tsemppaisi. On pikemminkin kultaa pystyä heittäytymään elämän vietäväksi. Olla, ja ottaa vastaan se mitä tulee.

 

Tunsin itseni pitkään niin riittämättömäksi. Että olen huono, epäonnistun varmasti, eihän musta kukaan tykkää. Hassua kyllä, suurin osa ihmisistä ympärilläni ei nähnyt minua lainkaan sellaisena. Kun olen avoimesti kertonut omista kamppailuistani esimerkiksi mieleni kanssa, monet ovat aidosti hämmästelleet. Olen aina kuulemma vaikuttanut itsevarmalta ja siltä, joka onnistuu aina. Hah hah. Kun ihan pienen pienenä oppii kasvattamaan kuoren, sitä voi pitää päällään ihan tottumuksesta sinne hautaan saakka. Itsensä ja tunteensa on helppo verhota muun muassa kiltteyteen, huumorintajuun kylmyyteen tai pinnallisuuteen. Pinnan alla on kuitenkin yleensä paljon muuta, mitä muut osaavat kuvitellakaan. Ihan jokaisella. Sillä bussissa istuvalla äidillä, sillä kauneimmalla ihmisellä, jonka tunnet. Sillä, jonka perhe vaikuttaa täydelliseltä, sillä, jolla on vapaus tehdä mitä tahansa. Sillä, jonka näet seuraavaksi. Kaikilla on jotain.

 

 

On joskus ihan arpapeliä, mitä vastaan tulee. Menestyneen ja helpolla päässeen on helppo sanoa, että sä vaan päätät ja teet. Toinen tekee ja yrittää ilman mitään tulosta. Joskus hyvät neuvot ovatkin tarpeen, aina ei näe metsää puilta. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, kuinka negatiiviset tunteet ja takapakit kuuluvat elämään. Niitä tulee, niitä menee. Voimme vaikuttaa vain asenteisiimme, aina siihenkään ei jaksa. Silloin on suurinta rohkeutta nostaa kädet pystyyn ja tarttua siihen, joka tarjoaa apua. Yksin on niin kovin vaikea pärjätä. Hänenkin, joka väittää selviävänsä mistä tahansa. Kun opin sanomaan ääneen, että olen saanut enemmän kuin olen jaksanut kantaa, elämä helpottui huomattavasti. Hain ja sain itselleni niin arvokasta apua ja tukea, että olen ikuisesti kiitollinen niistä asioista, jotka johtivat siihen. En varmasti ole koskaan valmis enkä usko, että kukaan koskaan on. Ainakaan täysin ehjä tai vahva. Jos on, on hän todella onnekas poikkeus.

 

Se, mitä voimme tehdä on kuitenkin antaa lapsillemme mahdollisimman hyvät eväät elämään. Heistä ei tarvitse missään nimessä kasvattaa kivenkovia pärjääjiä ja suorittajia. Eikä missään nimessä pidäkään. Meidän tehtävämme vanhempina on esimerkin kautta näyttää, kuinka puhutaan tunteista, kuinka näytetään tunteita, kuinka sanoitetaan tunteita.. Opettaa heille, että kaikenlaiset tunteet kuuluvat elämään ja niitä saa ja pitääkin näyttää. Puhumisen taito on taito, jonka haluan lapselleni siirtää. Sillä se, jos joku, hyödyttää nyt ja myöhemmin elämässä. Jokapäiväiset rakkaudenosoitukset, kauniit sanat ja kehut, en halua hänen koskaan unohtavan niitä. Minä rakastan sinua kuuluu meidän molempien suusta joka ikinen ilta.

 

Haluan opettaa lapselleni ja somekanavieni kautta välittää myös aikuisille seuraajilleni ajatusta siitä, että elämä ei todellakaan aina mene niin kuin on suunnitellut. Se ei mene niin kuin haluamme sen menevän. Se yllättää hyvässä ja pahassa, joskus silläkin ettei mitään tapahdu. Mutta siihen on sopeuduttava. Haaveilu ja suunnittelu on ihanaa, mutta entä jos rohkeasti vaan kerrankin heittäytyisi mukaan. Lopulta emme voi kuitenkaan vaikuttaa sen kulkuun. Voimme vaikuttaa siihen asenteeseen ja siihen, kuinka kohtelemme muita ihmisiä. Siihen, millaisen jäljen jätämme tähän maailmaan. Toivon, että vielä jonain päivänä pystyn konkreettisesti auttamaan ihmisiä, jotka ovat vähän hukassa itsensä kanssa. Keinoa siihen en ole vielä ihan täysin keksinyt, mutta jotain ideoita minulla jo on.

 

 

Olen pohtinut myös paljon tunteita ja rakkautta näinä aikoina. Ja jakanut niistä kauniita ajatuksia Instagramissani. Mieluummin niitä, kuin tyhjiä dreamitandjustdoit -lauseita, jotka pahimmillaan jättävät jälkeensä vain sen epäuskoisen aukon. Eihän se mennytkään niin. On tietysti lohduttavaa itsevarmasti ajatella, että pystyy mihin tahansa. Helpommin silloin pystyykin. Mutta kannattaa uhrata ajatus sillekin, ettei aina pysty. Eikä tarvitse. Onnellisuus ja menestys tulevat heille, jotka ovat nöyriä ja kiitollisia siitä, mitä on. Unelmoida pystyy lähes jokainen, toteutuneista unelmista kiittäminen on sen sijaan paljon vaikeampi teko.

 

Kantapään kautta oppineena,

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Koti. Mun koti. Meidän koti. Paikka, jossa olen asunut pidempään kuin missään muualla. En todellakaan ole mikään muuttajatyyppi, päinvastoin. Koti-ihmisten koti-ihminen. Niin onnekas ja etuoikeutettu, että olen saanut asua näin ihanassa kodissa näin monta vuotta. Laitoimme asuntomme myyntiin huhtikuussa pahimpaan korona-aikaan. Oletuksella, että eihän kukaan sitä nyt varmaan ainakaan ennen syksyä osta. No osti kuitenkin. Puhuttiin pitkästä vapautumisajasta. No yhtäkkiä pitkä vapautumisaika olikin kuukausi kaupasta. Eihän nyt pitänyt asuntojen liikkua ollenkaan? Meidän koti on kuitenkin tänään myyty ja kuukauden päästä en asu täällä enää. Melkein 7 vuotta takana, 30 päivää edessä. Hengitän joka solullani tätä ilmaa, tarraan kiinni jokaiseen muistoon joita ympäriltä tulee nyt enemmän kuin koskaan. Osaan suunnistaa täällä pilkkopimeässä, tunnistan jokaisen äänen, tuoksun ja naapurin koirien äänet. Siis aloin itkeä kun näin aamulla maailman ihanimman talkkarin. Voisiko se edes muuttaa meidän mukana?

 

 

 

 

Tiesin, että lähdemme. Halusin, että lähdemme. Näin koko viime yön unta asuntokaupoista. Tarot-korteista ennustin luopumisen tuskan. Tiedän, että on mentävä eteenpäin. Mutta voi luoja, kuinka haikealta tuntuu lähteä kodista, jossa on asunut pidempään kuin yhdessäkään lapsuudenkodissa, johon oma lapsi on syntynyt ja jossa koiranpennut ovat saaneet kasvaa ihaniksi aikuisiksi. Kodista, joka on itse remontoitu meidän näköiseksi ja jossa on koettu suuria tunteita aivan jokaisesta ääripäästä. Missään en ole koskaan ollut niin onnellinen kuin täällä. Toisaalta, en myöskään yhtä vihainen, surullinen tai huolissani. Koti kätkee sisäänsä aina niin paljon.

 

 

Uusi omistaja saa tästä ihanan kodin. Tekisi mieli kertoa, kuinka paljon täällä on poltettu salviaa nurkissa ja poistettu sillä huonoa energiaa. Kerronkin. Täällä on hyvä olla. Kun ensimmäisen kerran kävin seitsemän vuotta sitten, en olisi koskaan arvannut, että kesällä 2020 itken haikeudesta, kun jätän Eiranrannan taakseni. Ihanat naapurit, asumisen helppous ja kaikki ne lukemattomat muistot. Melkein neljäsosan elämästäni olen elänyt näiden seinien sisällä. En muuten koskaan saanut omaa nimeäni oveen, unohdin muistuttaa siitä parin ensimmäisen vuoden jälkeen. Olen iloinen siitä, että Miksu muistaa tämän kodin vielä aikuisenakin, hän sai asua siinä niin kauan.

 

Minäkään en unohda tätä koskaan. Kiitos Eiranranta, kiitos koti ja kiitos te, joiden kanssa olen saanut jakaa kaikki nämä hetket täällä. Onneksi meillä on vielä nämä kolmekymmentä päivää ♥

 

Lue myös:

Meidän koti on myynnissä

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian