Elokuun alkaessa moni asia oli vielä toisin. Kesäloma tuntui loputtomalta, Ranskan matkaan oli muka ikuisuus. Koulu ei alkaisi vielä lähes kahteen viikkoon ja auringon lämmin sävy vei vähitellen ajatukset siihen todellisuuteen, että elokuussa alkaisi arki, loppuisi kesä. Jatkuisi elämä, ei kuitenkaan siitä mihin se keväällä jäi vaan jostain edemmältä, polulta, jonka olemassaolosta en vielä kesän kynnyksellä edes tiennyt.

Elokuuhun mahtui paljon. Koulu alkoi, loma loppui, Ranskaan mentiin ja Ranskasta tultiin. Vähitellen aloitin opintoja yliopistolla, kihlauduinkin. On ollut poikkeuksellisen kylmää, mutta myös poikkeuksellisen kivaa. Elokuuhun mahtui myös yksi niistä päivistä, jonka luokittelen niiden parhaimpien päivien joukkoon, jotka tulen muistamaan aina.

En yleensä edes pidä elokuista. Ehkä siksi, että liitän elokuuhun sen katkeransuloisen kaipuun ja kesästä irtipäästämisen. Ja tiedostan liian hyvikn, että sen jälkeen alkaa eniten inhoamani vuodenaika. Haluaisin kuitenkin pitää syksystä, joten tänä vuonna otan tietoisesti uudenlaisen asenteen. Syksyn selviämissuunnitelmastani kirjoitan juhlallisesti huomenna, syyskuun ja virallisesti syksyn ensimmäisenä päivänä.

 

 

Tänään sanon silti lempeät hyvästit kesälle. Pakkaan sandaalit odottamaan lentoa aurinkoisille hiekkarannoille. Nostan neuleet alemmille hyllyille, niin että kirpeinä syyskuun aamuina saan ne helposti käsiini. Aamulla pukeduin vielä kukkamekkoon ja suihkaisin kaulalle ja ranteisiini kesätuoksua. Tuoksun välittömästi luomat kesämuistot lämmittivät, mekko ei. Toimistolla paleli varpaita, rakas ystävä puhui ensimmäisen kerran joulusta. Kesä oli pitkästä aikaa tosi ihana, mutta siitä on turha pitää väkisin kiinni. Mennyttä, mikä mennyttä. Mitä kaunein muistutus se olikaan elämän yllätyksellisyydestä ja siitä, että yhden umpisurkean kesän jälkeen voi seuraava ollakin ihan mieletön.

 

Nyt rohkeasti kohti uutta ja pimeää. Omaa syysahdistustani lievitän ainakin sillä, että muistutan itseäni viime vuoden tilanteesta tähän aikaan. Ei ollut rokotuksia, ei reissuja tiedossa, eikä itseasiassa edes omaa kotia johon illalla palata, lämpimistä kesämuistoista nyt puhumattakaan. Kiitos elämä ja universumi, kun toit ne takaisin.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Rakkauteni Etelä-Ranskaa, ja etenkin tuota sinistä rannikkoa joka Rivieranakin tunnetaan, syttyi aikoinaan jo ensimmäisellä vierailullani. Onnekkaana naisena olen päässyt matkustamaan Ranskaan melko usein ja joka kerta hämmästyn, kuinka loputtomasti nähtävää se tarjoaa. Nähtävää, josta ei saa tarpeekseen ja jota keksii ja löytää aina vain lisää. Ranskan historia, Etelä-Ranskan valo ja ilmasto, vuorimaisemat sekä eteläeurooppalainen kulttuuri vievät mukanaan. Meillä on ollut asunto Espanjassa yli kymmenen vuotta ja vaikka kuinka olen yrittänyt, en ole koskaan ihastunut Espanjaan vastaavalla tavalla. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin myös heitä, jotka rakastuvat Espanjaan, mutta eivät lainkaan pidä sisäänpäin lämpiävästä Ranskasta. Molemmissa on omat ainutlaatuiset puolensa.

 

PS. Jos muuten haluaisit ostaa ihanan, remontoidun kolmen makuuhuoneen asunnon mielettömillä näkymillä Espanjan Aurinkorannikolta, laita minulle viestiä. Kaupan mukana voit saada halutessasi mitä sympaattisimman asioidenhoitajapariskunnan, joka katsastaa autot, hakee lentokentältä vaikka keskellä yötä, siivoaa ja hoitaa lapsia..

 

 

Etelä-Ranska tunnetaan luksuksesta, Monacosta ja Cannesin filmifestivaaleista. Grace Kelly toi aikanaan Hollywoodin kerman Rivieralle ja siitä lähtien se on ollut maailmanluokan julkkisten ja superrikkaiden lomanviettopaikka. Raha Rivieralla näkyy, mutta sesongin ulkopuolella voi nähdä Etelä-Ranskan todelliset kasvot. Ne näkyvät kyllä kesäkaudellakin, kun osaa katsoa ja etsiä. Vaikka isoimmat kaupungit hurmaavat loputtomalla luksustarjonnallaan, suurilla jahdeilla ja beach clubeilla, niillä pienemmillä, rauhallisilla ”kylillä” on paljon suurempi paikka sydämessäni.

 

Mandelieu, Antibes, Mont Boron, Villefranche, Beaulieu, Eze, Cap-d’Ail, Roquebrune-Cap-Martin, Menton.. Kun suurimmat kaupungit, Cannesin ja Nizzan sekä tietysti koko Monacon jättää väliin, löytää toinen toistaan sympaattisempia pikkukaupunkeja ja kyliä rannikolta. Isomman kaupungin keskustaan on lyhyt matka ja junat kulkevat vaikka Saint Tropeziin asti. Laskettelemaan ajaa autolla reilussa tunnissa ja alle tunnin ajomatkan sisällä on kolme maata – Ranska, Monaco ja Italia.

Olen jo pitkään selannut paikallista Oikotietä enemmän kuin Instagramia. 

 

Monet haaveilevat muutosta ulkomaille sitten eläkkeellä. Hangossa tapasin naisen, joka kertoi muuttaneensa nuorempana Espanjaan ja jäi sinne melkein pariksikymmeneksi vuodeksi. Kun eläkeikä lähestyi, he halusivat palata. Kuumuus ei tuntunut enää hyvältä ja pariskunta halusi olla paitsi Suomessa asuvien lastenlastensa lähellä, myös lähellä hyvää ja luotettavaa terveydenhuoltoa. Hän myös kauniisti korosti, että jos ulkomaille haluaa, kannattaa lähteä heti. Kun vielä jaksaa tehdä ja nähdä asioita. Suomeen voi aina palata, kun siltä tuntuu. Aina joku palaa, ja aina joku jää.

Pandemia on mahdollistanut etätyönteon ja esimerkiksi hyvin monimuotoisen opiskelun ympäri maailmaa. Ennen tätä en olisi koskaan uskonut että voisimme edes haaveilla osa-aikaisesta asumisesta ulkomailla vielä jonain päivänä. Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, sanotaan. Ehkä, ehkä.

 

 

Lähes aina kun sanon ääneen (lue: kirjoitan blogiin) haluavani asunnon Etelä-Ranskasta, saan oikeastaan aina kahdenlaista palautetta. ”Mä voin sitten kertoa kaiken mitä EI kannata tehdä” ja ”Ei oo mitään järkeä ostaa, vuokraa sit kun sinne menee”. En tiedä, onko yleisöni vain yksinkertaisesti väärä, mutta kannustavat kommentit ja tervetuloa Ranskaan -toivotukset loistavat poissaolollaan. Etelä-Ranskan alueella asuu kuitenkin pysyvästi tuhansia suomalaisia ja kakkoskoti Ranskassa on vielä huomattavasti useammalla. Että kyllä siellä vaan viihdytäänkin, (veikkaan suurin) osa paremmin kuin täällä Suomessa.

Jos joku kertoo minulle haaveistaan ostaa asunto Espanjasta, ainakin minä kerron mielelläni siellä olemisen hyviä puolia. Huonoja puoliahan on kaikkialla, siis aivan kaikkialla, ja elämässä nyt muutenkin, joten miksi niitä pitää tuoda aina niin kovasti esiin? Arvostan toki jos kuulen etukäteen esimerkiksi taloyhtiöön suunnitteilla olevasta remontista, hankalista naapureista tai paikallistan tavasta hoitaa asuntokauppaa, mutta niistä voi mainita kauniisti sivulauseessa. Että tiesithän tämän, mutta silti on aivan mahtava juttu että haluat lähteä ulkomaille!

 

Koska se on. Elämä sai niitä kaivattuja värejä kun tajusin, ettei meidän ole todellakaan pakko pysyä vain yhdessä paikassa. Että vuonna 2021 on ihan oikeasti mahdollista rakentaa koti useampaan paikkaan maailmassa, jopa lasten kanssa.

 

 

Kokonaan emme voisi Etelä-Ranskaan muuttaa, mutta kakkoskodiksi.. Meillä on paljon suunnitelmia laajentaa tulevaisuudessa elämää maailmalle ja tämä on näistä haaveista yksi. Ja kuten haaveilla yleensäkin, niillä joiden tarkoitus on toteutua, on tapana toteutua. Sen takia en tee koskaan suuria suunnitelmia, vaan mieluummin elän pää pilvissä haaveillen, samalla realistisena ymmärtäen, että mitä tahansa – suuntaan tai toiseen – voi tapahtua. Jo se, että antaa mielessään mahdollisuuden sille, että mitä tahansa voi tapahtua, sitä todennäköisemmin saa eteensä odottamattomia tilaisuuksia ja ihania yllätyksiä.

 

Manifestoinniksikin sitä kai kutsutaan, olen vain vähän huono näiden trendijuttujen kanssa enkä edes pidä sanasta manifestointi.

 

Mutta pidän Ranskasta. Rakastan Ranskaa. Ehkä vielä ihan vähän enemmän rakastan Kaliforniaa, mutta tiedän ikävät tosiasiat lähes 12 tunnin lennosta, 10 tunnin aikaerosta ja yli 9 tuhannen kilometrin etäisyydestä. Pidän silti aina oven auki ajatukselle siitä, että vielä joskus asun ja kirjoitan kirjoja Manhattan Beachin ensimmäisessä rantarivissä, mutta realisti sisälläni huutaa että tuo ei ole tämän vuosikymmenen agendalla, ei vaikka sitä kuinka manifestoisi. Ranskaan sen sijaan on lyhyt lento ja voisin matkustaa sinne vaikka viikonlopuksi koirien kanssa. Etelä-Ranskalta en odota ikuista kesää, niin kuin monet tuntuvat kuvittelevan, vaan ainakin itse arvostan sen vuodenaikojen mukaan vaihtuvia puolia. Herään eri tavalla eloon kesällä, mutta luulen sen johtuvan rauhoittumisesta talvella.

On varmasti olemassa ikuista rakkautta, mutta ikuiseen kesään en jaksa uskoa.

 

Uskon kuitenkin valoon, kauneuteen, rakkauteen, hyvään ruokaan, turkoosiin veteen, taiteeseen ja aina ihmeisiin.

Un jour.

 

 


 

Minut tunsi kaikki naiset kaupungin, ja minä kaikki naiset tietenkin.

Charmia riitti, vaikka jakaa muillekin. 

En tiedä minkälainen oli Casanova aikoinaan, mut sanon teille vaan.

Että jotain kyllä tiesin minäkin. 

 

Mä vannoin, etten koskaan mene naimisiin.

En rahojani tuhlaa sormuksiin.

En koskaan helly naisen kyyneliin. 

Mut surullinen on laulun loppu, arvaatko sen?

Mä ostin sormuksen.

Lopun laululleni silloin sanoin: ”Tahdon”.

 

Matti Johannes Koivu (Irwin Goodmanin lauluja – En kerro Kuinka Jouduin Naimisiin)

 

 

Lyhyestä virsi kaunis: Olen ollut noin kuukauden verran kihloissa. Kihloissa. Kyllä. Vähän kuin ranskalaiseen tyyliin, aluksi salaa muilta ja ilman jättimäisiä timantteja. Koska halusimme itseasiassa nimenomaan ranskalaiset sormukset, päätimme kertoa kihlauksesta muille vasta Ranskassa  kun saimme läheiset ystävät saman pöydän ääreen ja sitä ennen kävimme salaa hakemassa itse valitsemamme sormukset. Kun yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeen kihlautuu, ovat reaktiot olleet lähinnä väliltä ”Mitä helv…” ja ”Vihdoinkin!” Oma reaktioni yllätyskosintaan oli jotain aivan saman suuntaista. En olisi koskaan osannut odottaa tätä.

Ja eikö ole jopa aika hauskaa, että aina kun vannoo ja olettaa, elämä päättää vähän sekoittaa pakkaa. Todistettavasti tätä tapahtuu sekä hyvässä että pahassa.

 

Kun yhteisiä vuosia on näinkin paljon, on yhteinen lapsi ja tuhat muuta yhteistä asiaa, ei kihlaus tai naimisiinmeno enää tässä vaiheessa muuta oikeastaan mitään. Tietysti, tietyllä tavalla, sillä on minulle suuri merkitys ja se, että kositaan vielä yli kahdeksan yhteisen vuoden jälkeenkin, on jo merkityksellistä sekin. Etenkin, kun on aina puhuttu ettei mennä naimisiin. Yhteinen lapsi tai pikemminkin yhteinen vanhemmuus on lopulta se todellinen yhteen lopullisesti sitova tekijä ja muun muassa tästä(kin) syystä olen ajatellut, ettei minun ”tarvitse” koskaan mennä naimisiin. Aiemmin ajattelin näin siksi, etten ole lapsuuden prinsessaleikkien jälkeen koskaan halunnut häitä.

Enkä halua vieläkään.

 

Mutta rakastan häitä. Sitä iloista, rakkaudentäyteistä juhlatunnelmaa. Kuplivaa juotavaa, vieraiden värikkäitä asuja ja sanoja rakkaudesta. Kukkia, kakkua, yön pikkutunneille tanssimista ja aina sen yhden vieraan itsensä nolaamista. Polttareita, kaasojen pukuja, morsiamen puvun odotusta.. Juhlapaikan koristeluja, ruusunterälehtiä ja saippuakuplia. 

 

Niin kauan, kun ne eivät ole omat. Jos pitäisin häät, menisin naimisiin kahdestaan New Yorkissa tai Pariisissa. Tai jos olisi kutsuttava vieraita, niin Etelä-Ranskassa. Tästä saisin muuten kivan postauksenkin ”jos pitäisin häät, ne olisivat..” Mutta jossittelu, mitä ajanhaaskausta. Eletään tässä, nyt ja juuri omannäköistä elämää.

 

Me emme pidä häitä. Onneksi kihlattuni (onpa ihana kirjoittaa näin!) on asiasta samaa mieltä, emme kumpikaan pidä huomion keskipisteenä olemisesta enkä itse ole koskaan ollut se, joka laittaisi järjettömän summan rahaa kiinni juhliin. Kaikkeen muuhun turhaan sitä olen kyllä liiankin hyvä tuhlaamaan.. Olemme saaneet kymmeniä kysymyksiä tulevista häistä ja olen vastannut kaikille avoimesti, että emme pidä häitä. Menemme jossain välissä sitten naimisiin maistraatissa ja meille sopivin tyyli olisi ”hoitaa asia alta pois” esimerkiksi arkena silloin lounasaikaan hyvin vähäeleisesti ja kaikessa hiljaisuudessa.

 

Jopa osa läheisistämme on ollut tästä kovin hämmästyneitä. Meiltä odotettiin hulppeita ja isoja juhlia, joka tuntuu itseasiassa aivan hullulta, sillä emme kumpikaan osaisi kuvitella meille sellaisia. Koko kosinta oli itselleni täysi yllätys, Hangossa juuri sellaisena maanantaina, kun en ollut käynyt melkein kahteen päivään suihkussa, olin pukeutunut Lidlin huppariin ja likaisiin shortseihin ja näytin kerrassaan karmealta. Ei ollut punaisia ruusuja, kynttiläillallisia, huvijahteja ja viulisteja. Ja se on just hyvä niin.

 

Osaan helposti kuvitella elämäni ilman sinua, mutta niin kauan kuin saan valita, en halua sitä elää.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ