Perisuomalainen ajattelutapa ”kun tarpeeksi hyvin menee, tapahtuu varmasti jotain pahaa” on jostain syystä ollut läsnä elämässäni jo varhain. Vaikka lapsuuteni näennäisesti onnellista olikin, olen elänyt epävarmuuden, pettymysten ja surujen varjossa pitkälle aikuisuuteen. Ja kun vähän vaikeampiin aikoihin, ihmissuhteisiin ja elämäntilanteisiin tottuu, on ollut hirveän helppoa uskotella itselleen että nyt kyllä ansaitsee pelkkää hyvää.

Kahden paskan vuoden jälkeen ajattelin edelleen, että ansaitsen kyllä hyvän kesän. Ja kun kesä sitten oli hyvä, ajattelin lähes päivittäin, että mä todella ansaitsen tämän.

 

Kun sitten yhtäkkiä menee hyvin ja elämä täyttyy pikemmin ihanista asioista, havahtuu todellisuuteen. Tää ei jatku ikuisesti, nyt varmasti tapahtuu jotain pahaa. Tää reissu menee pieleen, se peruuntuu, tuun varmaan kipeeksi, ainakin vähintään sataa.. Saati mitä ajatteleekaan rakkaudesta, menestyksestä tai terveydestä.

 

 

Näiden itseään ruoskivien ajatusten ympäröimänä ei tunnu lainkaan näkevän, kuinka tekee päivittäin aivan valtavasti töitä hyvän elämänsä eteen. Ajatus onnen hauraudesta ja äkillisestä särkymisestä on niin vahvasti läsnä, ettei ymmärrä millaisen perustan, ja sen myötä millaisen todennäköisyyden, on itse hyvälle elämälleen luonut.

 

Ja niin seuraa paradoksi: vaikkei olisi luonut yhtään mitään, voi silti tapahtua aivan ihania asioita. Vaikka olisi elänyt kuinka hyvin, voi silti saada paljon pahaa. Uskon rakkauteen, uskon ihmeisiin ja uskon silkkaan sattumaan.

 

Tottakai saat itsellesi todennäköisemmin enemmän menestystä, jos teet kovasti töitä. Saat enemmän hyvää mieltä, kun olet itse kiltti ja ystävällinen. Saat todennäköisemmin terveyttä, kun elät terveellisesti. Mutta lopulta kaiken päättää kuitenkin sattuma. Ja sen ymmärtäminen, lopulta hyväksyminen, on ehkä avain hyvän elämän ymmärtämiseen.

 

On helppo sanoa onnellisessa parisuhteessa, että kaksi toisilleen kuuluvaa sielua eivät päädy sattumalta yhteen. Mutta entä he, jotka jäävät yksin? 

 

koh yao yai

 

Me kaikki ansaitsemme hyvää. Uskon, ettei kukaan (psykopaatteja ei lasketa, mutta sekään ei lopulta ole heidän vikansa) ole syntyessään paha. Ahdistuneisuushäiriöt ovat nykypäivänä yleisiä ja taudinkuvaan kuuluu ajattelutapa siitä, ettei ansaitse mitään hyvää. Ei lahjoja, ei rakkautta, ei huomiota, ei mitään. Myös stressi lisää näitä ajatuksia, vaikkei ahdistuksesta kärsisikään. Tiedän tämän ja olen kamppaillut näiden ajatusten kanssa lapsuudesta asti.

 

Silti, nyt kun arki taas alkoi ja selvisin yllättävän vähällä stressillä takaisin rutiineihin, tunsin sen saman kuristavan tunteen yhtenä iltana suihkussa. Nyt varmaan tapahtuu jotain pahaa. 

Olen lähdössä huomenna varsinaiselle unelmalomalle. Varmaan se menee jotenkin pieleen. 

Vuosi vuodelta muistan kuitenkin kirkkaammin. Tulee mitä tulee, kaikki on otettava vastaan ja sen mukaan eletään. 

 

Se, että asia X menee pieleen ei johdu siitä, että asia Y on liian pitkään mennyt hyvin. Itku pitkästä ilosta -sanonnan voisi polttaa puolestani helvetissä.

 

 

Tottakai voit asenteella vaikuttaa päiväsi kulkuun, mutta aina se oman onnensa seppäkään ei onnistu. Väkinäistä onnellisuutta ja positiivisuutta tuputetaan kaikkialta. Tervetulleempaa olisi tällä hetkellä realismi, armollisuus ja hyväksyntä. Kun nämä peruspalikat ovat alla oikeilla paikoillaan, voi vähitellen alkaa rakentaa erikoistekniikoilla jotain spesiaalimpaa. Kun ei hyväksy elämän negatiivisia puolia, on positiivisuus aina valheellista. ”Vittu jipii lenkille sateeseen tuntuu muuten aivan ihanalta ja murheet unohtuu” ei oikein toimi silloin, kun elämä todella potkii päähän.

 

Kun elämä on oikein potkinut päähän, voisi uhrin kuvitella helposti katkeroituvan. Itsekin sitä ehkä joskus olin, mutta onneksi aloin opetella realistisesti hyväksymään negatiivisetkin asiat. It is what it is. Vasta sen jälkeen aloin olla vilpittömästi iloinen muiden puolesta. Ehjistä perheistä, isovanhempien jatkuvasta läsnäolosta, onnistuneista matkoista ja menestyksestä eri osa-alueilla. Samalla löysin kiitollisuuden aiheita omasta elämästäni paljon enemmän.

 

Elän ahdistuneisuushäiriön kanssa luultavasti aina. Välillä se muistuttelee kuolemanpelolla, välillä ansaitsemisen ajatuksilla. Ja välillä muistuttelen sitä, että tässä me nyt eletään yhdessä eikä kumpikaan ansaitse kumpaakaan. Me vain satuttiin osumaan yhteen.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!


 

Takaisin kotiin. Takaisin Helsinkiin. Takaisin töihin. Takaisin kiireeseen. Takaisin treeneihin. Takaisin arkeen. Ensimmäinen ajatus oli luonnollisesti en halua(!!) koska kesä oli aivan ihana. Niin ihana, ettei näin ihanaa kesää ole vielä ollutkaan. Kahden paskan vuoden jälkeen koen itsekin jo ansainneeni sen. Koska yksikään kesä ei jatku ikuisesti ja olen tätä siirtymistä Helsinkiin tehnyt mielessäni jo pitkään, meni se suhteellisen kivuttomasti. Vielä kun joku purkaisi kaikki ne olohuoneen lattialla lojuvat kassit.

 

Arki alkoi, mutta eihän kesä vielä ole ohi. Me suomalaiset saamme viettää puoli vuotta talvitakissa, joten elokuun kutsuminen syksyksi on ehdoton ei. Meillä on kaksitoista kuukautta ja neljä vuodenaikaa, joten kolme jokaista. Kesä-, heinä-, elokuu kuuluvat kesään ja nyt eletään loppukesää, joten pitäkää syksyintoilijat vielä kuukauden verran mölyt mahassanne. Sandaalit ja paljaat sääret ovat täällä vielä kolme viikkoa.

 

 

Toukokuussa katselin Hangossa pesiviä lintuja. Ilma oli vielä viileää, mutta siinä oli odottava sävy. Pian pieni kylpyläkaupunki täyttyisi kesäturisteista, kesähankolaisista ja aurinko herättäisi kaiken eloon. Kesäkuussa pienet poikaset opettelivat kävelemään, vaappuivat pörröisinä emonsa perässä veteen. Katselin ihastuneena emojen hoivaamia poikasia ja samalla kauhistelin, kuinka haurasta elämä alussa on.

 

Eilen kävelin koirien kanssa kallioilla ennen lähtöä. Pienet pörröiset poikaset olivat kasvaneet jo vahvoiksi nuoriksi linnuiksi. Tuplanneet, elleivät triplanneet kokonsa ja vähintään tuhatkertaistaneet itsevarmuutensa ja rohkeutensa. Ne seurasivat emoaan etäältä, hyppäsivät ketterästi uimaan ja aivan kuten mekin, suuntasivat nokkansa Hangosta pois päin. Haikeana näin kesäkotini jäävän taakse, mutta samalla tiesin että palaan taas aina uudelleen ja uudelleen.

 

Kuin nuo pienet linnunpoikasetkin. Käyvät välillä muualla, tulevat taas takaisin. Tällaisen kesän aikana, jonka viettää kaukana siitä varsinaisesta kodista ja arjesta, kasvaa ihmisenä suunnilleen saman verran kuin nuo linnunpoikasetkin. Joku ehkä tuplaa kokonsa, joku rohkeutensa ja itsevarmuutensa. Olen tästä Hangossa vietetystä kesästä niin kiitollinen. Kotona päivät eivät olisi olleet yhtä seikkailua. En olisi koskaan tavannut niin paljon ihmisiä, en olisi koskaan kuullut niin paljon tarinoita, enkä olisi koskaan osannut nauttia hetkistä sillä tavalla kuin kesäkodissani.

 

Jo tämänkin takia toivon maailman aukeavan. Kotona ei kasva, tai jos kasvaakin, niin ainakin jää vähän pienemmäksi.

 

 

Minä en kuulu heihin, jotka fiilistelevät elokuussa villakangastakkeja ja odottavat (edes salaa) pipokelejä. Mutta en nyt pidä kynsin hampain kiinni kesästäkään. Vähitellen irrotan otteen, mutta vielä tilaan rosééta terassilla jos kelejä vain riittää ja pukeudun mekkoihin ja sandaaleihin ainakin kuun loppuun asti. Herättelen somekanaviani henkiin Hankokuplan jäljiltä ja haluan täällä fiilistellä vielä loppukesää. Sillä nyt jos koskaan on mainio aika alkaa huolehtia itsestään. Pitää huolta kauneudesta hoitaen kesän ehkä kaltoin kohtelemaa ihoa. Laittaa auringonpolttamiin hiuksiin uutta sävyä, alkaa taas meikata ihoa arkena. Kuoria kesämuistot iholta, mutta painaa ne mieleen sitäkin tiukemmin.

 

Loppukesällä poimitaan auringonkukkia, fiilistellään pitkiä mekkoja ja stadin ravintoloita, mutta ennen kaikkea, palataan kiinni rakkaisiin rutiineihin. Treenikassi on pakattu ja joogamatto pesty. Henkisellä tasolla olen vahvempi kuin koskaan, fyysiset maksimit odottavat nostajaansa sitten syksyllä. Tiesin motivaation kasvavan rennon kesän jälkeen, mutta en arvannut, että ihan tällä tavalla. Kun kesä lopulta vaihtuu syksyyn, on arkeenkin taas tottunut ja se alkaa sujua omalla painollaan.

 

Ainakin, jos on siirtynyt sopeutua siihen kevyesti, sandaalit jalassa. Tai vielä parempaa, kokonaan ilman.

 

 

Kippistelkäämme siis vielä roséélla, syyskuu on jo punaviinin kuu. Ja ehkä vähän palautusjuomien, detoxsmoothieiden ja sitruunavedenkin kuu.

Tästä se taas lähtee. Onpa muuten ihanaa kirjoittaa, että palataan huomenna.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!


 

Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Introvertit ja vapaaehtoiset erakot, hekin kuuluvat tarvitsijoihin. Koko kesän olen elänyt kovin tiiviissä symbioosissa perheeni ja ystäväperheeni kanssa. Normaalisti kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, tänä kesänä en ole uhrannut näille juuri ajatustakaan. Kolmesta alle kouluikäisestä lapsesta huolimatta..

 

Ensimmäistä kertaa koskaan olen ollut melko paljon veneellä myös yksin (yllämainittuja lapsia ei lasketa). En ole kaivannut lainkaan Helsinkiin, vaan viihtynyt Hangon hitaassa elämänmenossa ilman aikatauluja ja herätyskelloja. Tarvitsin tätä. Hitautta, Hankoa ja tietynlaista itsenäistä tekemistä. Aina pidempään yksin ollessani tajuan, kuinka tarvitsen ihmistä vierelleni lopulta aivan erilaisista syistä kuin arjessa kuvittelen. On helpottavaa huomata, kuinka pärjää ihan yksikseen ja ennen kaikkea, kuinka ei tarvitse ketään niistä käytännön syistä, joista ehkä aiemmin on kuvitellut tarvitsevansa.

 

Yhtäkkiä tarvitsee seuraa. Läheisyyttä, arkisten asioiden tai pikemminkin kokemusten jakamista. En tarvitsekaan toista aikuista seurakseni ravintolaan. Läheisten ystävien ja tuttavien merkitys korostuu ollessa yksikseen. Muiden ihmisten tärkeyden näkee uusin silmin vasta silloin, kun se kaikkein läheisin ei olekaan jatkuvasti läsnä. Uskon, että jokaiselle suhteelle tekisi hyvää ottaa aina aika ajoin tilaa ja etäisyyttä. Omien menojen ja joskus ihan vain itsekkäästi oman ajan ottamisen tärkeys unohtuu niin kovin helposti.

 

 

Tätä aion ja haluan viedä mukanani kesän jälkeen arkeen. Ei ole lainkaan katastrofi olla yksin. Joskus apua voi pyytää myös heiltä, jotka eivät ole samaa perhettä. Arvostus kaikkien aikaa ja läsnäoloa kohtaan kasvaa yllättävästi juuri näin. Kahdeksan vuoden parisuhteen jälkeen on unohtanut, kuinka pyysi naapuria vetämään lakanat, kaverin poikaystävää kiinnittämään taulun tai puolituttua lainaamaan autoa.

 

Vastavuoroisesti haluan itse panostaa siihen, että myös minä olen perheestäni ja elämäntilanteestani huolimatta saatavilla myös muille. Sanotaan, ettei mistään tule lopulta niin hyvä mieli kuin muiden auttamisesta. Allekirjoitan, mutta muistutan siinäkin rajoista. Mitään, ei sitäkään, saa tehdä oman hyvinvoinnin ja jaksamisen kustannuksella.

 

 

Rakkaani palaa takaisin Suomeen pian, mutta en kiirehdi heti kotiin häntä hakemaan. Teen niitä asioita joita vielä voin, vielä ennen yhteisen arjen aloittamista. Yksikseen on tullut ajateltua monista asioista eri tavalla. Vastuun, ikävän ja läsnäolon merkitys tuntuu erilaiselta. Itsevarmuus tuntuu erilaiselta. Tieto siitä, että pärjää, vahvistuu hetki hetkeltä. Samalla ymmärtää, että toista voi rakastaa aivan muista syistä kuin tavasta ja tottumuksesta, saati yksinkertaisesta tarpeesta rakastaa.

 

 

Luulen, tai ainakin olen niin päätellyt, ettei yksikään suhde ei ole hyvällä pohjalla silloin, jos toinen ei osaa olla yksin.

Siitäkin huolimatta, että itse ihmisenä tarvitsemme toista ihmistä. Yksikseen tai yhdessä, nyt ja aina.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ