On ällöttävän kliseistä kirjoittaa, kuinka tajusin vasta lapseni synnyttyä, miten vahvaa rakkaus voi olla. En voi koskaan tietää, mitä koko elämänsä lapseton ajattelee rakkaudesta eikä hän voi tietää, millaista rakkautta minä koen. Siksi en halua missään tapauksessa pahoittaa tällä kirjoituksellani kenenkään mieltä, en väheksy lapsettomia enkä tarkoita, että he automaattisesti jäisivät jostain paitsi. Monen lapsettoman elämä voi olla paljon rikkaampaa kuin perheellisten. Eivätkä kaikki tarinat pääty hyvin, eivät aina lastenkaan kanssa.

 

Mutta voi luoja kuinka usein voi ihminen ihmetellä, miten tällaista rakkautta on olemassakaan?

 

 

Olen niin onnellinen, että pystyin ottaa Miksun mukaan tänne. Toiselle puolelle maailmaa, ihmettelemään taas kerran suurta ja ihmeellistä Amerikkaa. Olen nyt viime aikoina miettinyt paljon tavallista enemmän ja syvemmin äitiyttä ja sitä, kuinka elämä muuttui lapsen myötä. Ystäväni ovat saaneet vauvoja ja monet ovat kertoneet toiveistaan saada lapsia. Voi kuinka toivonkaan, että kaikki saisivat kokea sen ilon ja rakkauden, mitä lapsi tuo mukanaan. Ensin sitä katseli sydän pakahtuen sängyn reunalla sitä nukkuvaa lasta helposti vaikka tunninkin. Sitten onkin jo ylpeänä jään laidalla kyyneleet silmissä, kun se tekee maaleja. Yhtenä iltana nauraa vatsansa kipeäksi kun lapsi tippuu sängystä ja jatkaa vain unia. Siis oikeesti ei saisi nauraa, mut.. 

 

 

Aina ei ole vain ruusuilla tanssimista. Lapsi rajoittaa elämää, muuttaa sitä ja ihmissuhteita – ei nyt lopullisesti, mutta vuosiksi. Kärsivällisyyden merkityksen ymmärtää vasta, kun on pieniä lapsia. Joku lapseton voi unohtaa välillä, ettei sitä niin vain lähdetäkään ex tempore ulos, ei olla iltamyöhään asti pois kotoa eikä lasta aina saa hoitoon. Hetkeksi voi heittää hyvästit fine diningille. Yhtäkkiä huomaat rakastavasi taas kanaa ja riisiä. Kaksiovinen auto on yhtäkkiä sanonko mistä, sinne ei mahdu mitään. Elämä muuttuu paljon suunnitelmallisemmaksi, minullekin kävi niin. Kävi, vaikka sitä kuinka yritti olla rento ja elää mahdollisimman huolettomasti kuten ennenkin.

 

 

Ja juuri siinä piilee se hienous. Kotona lapsen kanssa vietetystä ajasta oppii oikeasti nauttimaan. Lapsen harrastuksista tulee yhtä tärkeitä kuin omista, illat yksin ovat yhtäkkiä oikeasti todella yksinäisiä ja elämä tuntuu tyhjältä silloin, kun koti on tyhjä. Enää ei haluakaan lähteä ulos (no haluaa, mutta harvoin) koska kotona on yksinkertaisesti niin paljon kivempaa olla. Kiitollisuudenaiheet liittyvät lähes kaikki perheeseen ja lapsen kasvuun ja kehitykseen. Vauva- ja pikkulapsiaika oli raskasta, mutta nyt elämä on suorastaan ihanaa. Siitäkin huolimatta, että otetaan yhteen päivittäin useita kertoja, pystyn sanoa joka päivä lapselleni rakastavani häntä enemmän kuin mitään tai ketään koskaan. ”Äiti rakastatsä enemmän mua vai iskää? Pakko valita!” 

 

 

Suurin syy miksi aikanaan päätin, että minusta tulee äiti, oli ajatus siitä, etten osannutkaan kuvitella elämääni sitten viisikymppisenä ilman lapsia. Onnekseni tulin nuorena äidiksi, vaikka aika ajoin silloin alkuun olikin vähän yksinäistä. Olen 45 kun lapseni täyttää 20 vuotta. Se on ajatuksena aika ihana. Olen ehkä kirjoittanut näistä asioista sata kertaa, mutta nyt tuli vain sellainen olo että oli pakko purkaa näitä ajatuksia näppäimistöllekin. Elämä 5,5-vuotiaan äitinä on ihan mahtavaa. Elämässäni on vihdoin sisältöä, joskus vähän liikaakin. Aikaa ei aina ole, enkä voi elää vain niin kuin mieli tekisi. Toisaalta taas sitä omaa vapaata aikaa osaa aivan eri tavalla arvostaakin. Elämä on myös paljon helpompaa kokea merkitykselliseksi, kun on lapsia.

 

 

Olen miettinyt myös paljon sitä, voiko näitä tunteita kokea silloin, jos ei ole omia lapsia, mutta puolisolla on? Itselleni yksi lapsuuteni tärkeimmistä ihmissuhteista oli suhteeni äitipuoleeni. Hän oli minulle kolmas vanhempi ja kaikesta huolimatta muistan edelleen sen aidon rakkauden meidän välillämme. Hän ei koskaan saanut omia lapsia, mutta sai kaksi bonuslasta isäni mukana. Oli ihanaa olla heistä toinen ja olen ikuisesti kiitollinen siitä, kuinka koin hänet aina ihan yhtä lailla perheenjäseneksi, kuin esimerkiksi isäni. Jos sinulla on lapsi”puolia” tai läheinen suhde äiti- tai isäpuoleen, olisi ilo kuulla kokemuksiasi ♥

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

Kuinkakohan monta kertaa olen vannonut, etten kyllä enää koskaan ikinä laita pidennyksiä? Päässäni on ollut luultavasti joka ikinen pidennyksen muoto ja olen saanut niiden avulla kasvatettua omia hiuksiani, mutta niin myös kolikon kokoiset kaljut päänahkaankin. No, lähtökohtaisesti suurimmat vahingot hiuksiini ovat syntyneet kuitenkin vääristä hoitotuotteista, jatkuvasta värjäämisestä ja vaalennuksista. Kun pidennyksen sanotaan ohentavan tukkaa, se johtuu yleensä kuitenkin siitä, että oma hius tuntuu luonnollisesti todella paljon ohuemmalta kuin tukka pidennyksen kanssa. Toiseksi, omaa hiusta joudutaan usein ohentamaan pidennyshiuksen kanssa, eli latva rikotaan kun hiuksen halutaan sulautuvan paremmin pidennyksen joukkoon. Hiusten kerrostaminen kun on myrkkyä paksulle tasapaksulle tukalle. Silti sitä tuntuu tekevän lähes jokainen kampaaja, miksiköhän? Toki myös huonosti laitettu pidennys ja vuosien pidennyskierre kuluttavat ja katkovat omaa hiusta. Pidennyshiusta ei saisi koskaan pitää liian pitkään, sillä pidennys kerää kaiken irtoavan hiuksen ja sen paino kasvaa. Lopulta omat hiukset eivät jaksa kannatella tätä painoa ja alkavat katkeilla. Omista hiuksista kannattaa pitää siis pidennysten käyttöaikana erityisen hyvää huolta.

   

 

No, pyörsin puheeni ja lähdin kokeilemaan rakkaan kampaajaystäväni ehdotuksesta pidennyksiä vuosien jälkeen. Täydellisen vaalennusoperaation takia omia hiuksiani lyhennettiin sen verran paljon, että olen kaivannut oikein kunnon pitkää tukkaa. Sellaista, mikä minulla oli vielä silloin, kun hiukseni olivat mustat. Omat hiukseni ovat onneksi paksut ja tuuheat, mutta halusin lisää pituutta. Klipsipidennyksiä olen käyttänyt toisinaan juhlissa ja siitä olen tykännytkin. Klipsien kihartaminen on kuitenkin hankalaa, eivätkä klipsit sulaudu omiin hiuksiin luonnollisestikaan yhtä hyvin kuin tasaisesti koko päähän laitettu pidennys. En halua enää teippejä enkä liimoja hiuksiini, joten vaihtoehtoja ovat vain magot, microringit sekä ompelupidennys. Olen aina liputtanut ompelupidennyksen puolesta, mutta toki paksu hiusnauha tuntuu aina vähän hankalalta. Päädyttiin kokeilemaan lopulta microringejä, ne ovat hellävaraisia eikä omaan hiukseen kiinnitetä mitään muuta kuin silikonirengas, joka pitää pidennystupsun paikoillaan.

 

 

Hiukset ovat nyt todella pitkät, mutta halusimme jättää nämä tarkoituksella ensimmäisellä kerralla tällaisiksi. Latva kun kärsii jokatapauksessa, joten noston yhteydessä leikataan sitä hieman eikä pituus sitten kärsi samalla tavalla, kuin jos leikkauksen olisi aloittanut heti. Ensimmäinen yö oli vähän hankala, mutta sen jälkeen pidennyksiä ei tunne juuri ollenkaan, mitä nyt tietysti hiusta on enemmän kuin ennen. Ihanat pitkät kutrit saavat ilostuttaa elämääni nyt niin kauan, kunnes pidennyshiusten kunto tulee tiensä päähän. Siellä alla se oma saa kasvaa ja uskon, että se on jo oikein hyvän mittainen kun näistä lopullisesti hankkiudun eroon. En halua jatkuvaa pidennyskierrettä ja nostojen yhteydessä olenkin varmasti hetken aikaa ilman pidennyksiä, että päänahka saa hengähtää. Överipitkä tukka on kivaa vaihtelua, mutta tavoitteena on kuitenkin täysin pidennysvapaa elämä kuitenkin pitkän ja paksun tukan kanssa. Sitä kohti matkatessa hiustenpidennykset ovat kuitenkin ihana apu. Ja hei, nämä päässä muuttuu kyllä hetkessä nuoremmaksi. Jos omat hiukseni olisivat ohuet tai eivät syystä tai toisesta kasvaisi, turvautuisin luultavasti aina pidennyksiin. Nyt fiilistelen tätä vaihetta, tavoitteenani kuitenkin kasvattaa omaa tukkaa niin ettei pidennystä tarvita ja yritän pitää tästä mahdollisimman hyvää huolta.

 

Näissä kuvissa pidennyshiukseni eivät missään nimessä ole parhaimmillaan. Olen nimittäin vain pesun jälkeen antanut niiden kuivua vapaasti enkä ole suoristanut enkä kihartanut hiusta. Tällainen se siis on ”luonnontilassa” ja siksi halusin laittaa postaukseen juuri nämä kuvat. Vähän pörröinen, lievästi taipuisa ja silti kovin hyvin omaan tukkaan sulautuva.

 

 

Mikäli pidennys ei kuitenkaan ole sinun juttusi ja toivot omien hiustesi kasvavan pian, apua oman tukan kasvatukseen olen saanut Sugarbearhairin Hair Vitamin -hiusvitamiineista ja Women’s Multi -monivitamiinista. Vaikka pidennys onkin nyt päässäni, jatkoin niiden syömistä niin kauan, kunnes suositeltu 3 kuukauden ”kuuri” oli ohi. Sitten muutaman kuukauden breikki ja taas sama setti. Sugarbearhairit ovat saaneet kritiikkiä korkeasta hinnastaan, apteekissa kun myydään samaa biotiinia paljon edullisemmin. Itse kuitenkin tulen ottaneeksi nuo herkulliset nallevitamiinit joka päivä siksi, että muistan ne paljon paremmin ja kauniita purkkeja on kivempi pitää esillä. Ja ne maistuvat taivaallisen hyvältä. Ensin en huomannut hiuksissani mitään eroa, mutta nyt kun kolmen kuukauden kuuri on ohi, omat hiukseni ovat kasvaneet reippaasti. Toki biotiinia suositellaankin syötäväksi 3 kuukauden ajan, ennen kuin varsinaiset tulokset näkyvät. Mulla ainakin meni just niin.

 

 

Ehkä nyt sitten pidennyshiusten alla oma tukka vahvistuu ja kasvaa kuin huomaamatta, ainakin viime värjäyksen jälkeen se on kasvanut jo ihan hulluna. Jännää nähdä mitä tapahtuu, kun ensimmäisen kerran otan hiustenpidennykset pois. Onko siellä muuten muita identiteetiltään selvästi pitkätukkaisia? En osaisi enää koskaan kuvitella leikkaavani polkkatukkaa, vaikka sellainen LOB mulla joskus olikin. Pitkän tukan kanssa olen kuitenkin eniten oma itseni <3

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian


 

It’s L.A. babe! Hei ihanaa viikonloppua ja terveisiä Kaliforniasta! Lähes 12 tunnin lennon ja 10 tunnin aikaeron jälkeen pää on vaihteeksi aivan sekaisin, mutta vitsit kun on kivaa olla taas Jenkeissä. En ole koskaan halunnut asua ulkomailla, mutta Jenkeissä mulla on aina olo, että tänne vielä joskus haluaisin muuttaa. Osa-aikaisesti tietysti  ja itärannikolle ehkä käytännön syistä mutta ai että – Kalifornian aurinko, valo, kaikkialta huokuva terveellinen elämäntapa ja kaikki nämä lukemattomat mahdollisuudet.. Rakastan Yhdysvalloissa sitä yhteisöllisyyttä, ylpeyttä, sitä amerikkalaista unelmaa. Ajatukseen, että ahkeruudella ja päättäväisyydellä voi nousta kuka tahansa vaikeistakin oloista ja köyhyydestä varsin menestyneeksi kansalaiseksi.

 

 

Meillähän on Suomessa kaikki mahdollisuudet samaan. Teoriassa vielä paremmat, sillä meillä on ilmainen koulutus ja esimerkiksi harrastaminen täällä on paljon helpompaa ja halvempaa kuin Yhdysvalloissa. Mistähän me suomalaiset saisimme sitä samaa ylpeyttä? Että hei, me asutaan maailman onnellisimmassa valtiossa ja ollaan ylpeitä siitä – meillä on vapaus ja mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa. On tottakai fakta, että kaukana maalla asuvan nuoren on paljon vaikeampi päästä esimerkiksi yliopistoon opiskelemaan alaa, josta valmistuu ehkä korkeapalkkaiseen ammattiin. Sosiaaliluokat ovat helposti periytyviä, mutta ainakin meillä on mahdollisuus pärjätä ja nousta. Se ei ole mahdotonta, mutta toisin kuin amerikkalaiset, me emme tunnu uskovan siihen. Miksi suomalainen on niin helposti muka tyytyvä, mutta kuitenkin valittaa ja on valmis maksamaan sen viisikymppiä, ettei naapuri saa sitä satasta?

 

Amerikkalaiset tuntuvat olevan muuten paljon yrittäjähenkisempiä kuin suomalaiset. Itse arvostan yrittämistä, siis yrittäjiä nyt yleensäkin hyvin korkealle, mutta kaikenlaista yrittämistä muutenkin. Ylös pääsee kyllä, yleensä vaikka minkälaisesta suosta. Jos oma elämäntilanne ei miellytä, ei auta kuin yrittää pyrkiä kohti parempaa. Se vaatii kuitenkin sitä kuuluisaa rohkeutta, mutta myös niitä suuria unelmia.

 

 

Olen muuten small talkin mekassa ja silti ylpeä introvertistä luonteestani. Yllätän itseni hississä kertomassa ventovieraalle, kuinka olen luonteeltani tässä mielessä hyvinkin suomalainen. En mielelläni puhu kenellekään, mutta täällä sekin muuttuu. Aina Jenkeissä käydessäni haluan viedä Suomeen kuitenkin ripauksen sitä rohkeutta ja avoimuutta, kehuja ja mielistelyä. Kuinka ihana olo tuleekaan naapurille, kun kehuu hänen asuaan heti aamusta tai vähintään hymyilee ja toivottaa mukavaa työpäivää muillekin, kuin niille saman katon alla asuville läheisille.

 

 

Amerikkalainen unelma on jokaiselle tietysti erilainen, mutta se on unelma. Ja hyvä muistutus meille kaikille siitä, kuinka tärkeää on olla niitä unelmia. Ja jotta unelmat eivät jäisi vain unelmiksi, on niiden eteen tehtävä töitä. Kiitollisuudella on iso vaikutus unelmien toteutumisen kanssa. Muistatko, kun kirjoitin siitä, kuinka onnellisuus tuo menestystä, ei toisinpäin? Ja kiitollisuus lisää onnellisuutta. Tähän positiiviseen noidankehään kannattaakin pyrkiä pääsemään. Kun aloin aktiivisesti itse ensin opetella kiitollisuutta, lisääntyi onnellisuuteni siinä sivussa. Yhtäkkiä olinkin jo alkanut toteuttaa unelmiani, ihan siinä huomaamattani menin vain oikeaan suuntaan.

 

 

Aina ei onnistu ja on sitä kiukuteltu ja kiristelty hampaitakin. Nekin kuuluvat elämään. Mutta en olisi joskus ajatellut, että niin minäkin vain vielä perustan oman osakeyhtiön ja etsin itselleni sijoitusasuntoa. Moni asia on ollut sellainen, että vaikka olen periaatteessa tiennyt pystyväni, en ole uskonut itseeni. Se on estänyt unelmien toteutumisen. Uskoani ovat horjuttaneet ikävät kokemukset ja negatiiviset ihmiset. Kaiken sen yli voi kuitenkin päästä. Älä koskaan unohda olla kiitollinen ja usko aina sinun unelmiisi. Itseesi ja vähän niihin ihmeisiinkin. Etsi ympärillesi aidosti hyviä ihmisiä, jotka auttavat unelmiasi toteutumaan.  Hyvää energiaa juuri sinun viikonloppuusi!

Seuraa myös FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvaannamarian