Keväästä asti, läpi kesän, olen jossain taka-alalla pohtinut omaa olemistani täällä sosiaalisessa mediassa. Esillä ovat olleet otsikot somen jättäneistä julkkiksista, somen jättäneestä somejulkkiksista ja someen kyllästyneistä taviksista. Eikä ihme, itseänikin toisinaan hävettää kuinka paljon olen mainostanut, kuvannut ja kirjoittanut ja lopulta julkaissut kliseisiä somepostauksia. Y ö k.

 

 

Toisaalta olen kuitenkin kasvanut somen mukana ja löytänyt ainakin tieni ulos sieltä, missä en halua olla. Laitoin keväällä Instagram-tilini yksityiseksi ja sain viettää rauhassa pitkää kesälomaa ilman sen suurempaa stalkkausta. Ihan mielenkiinnosta katsoin jossain vaiheessa kävijämääriä ja tarinoiden katselukerrat olivat toisinaan vain kymmenen prosenttia siitä, mitä ne ovat olleet silloin, kun tilini on ollut julkinen ja täynnä aurinkoisia lomakuvia, bikineitä ja paljon vaaleita hiuksia.

 

Yksityisyys on tuntunut ihanalta. Blogiakaan en ole päivittänyt käytännössä koko kesänä. Unohtanut sen olemassaolon ja siksi kyseenalaistanutkin, jatkaako.

 

 

Kaikki on tuntunut kuitenkin väliaikaiselta. Elämässä on ollut meneillään paljon, eikä kiireessä ja keskeneräisyydessä tee mieli tehdä tai sanoa ainakaan julkisesti yhtään mitään. Tekee mieli vain lähteä pyörälenkille ja viettää viisikymmentä kilometriä omien ajatustensa kanssa.

Noilla pyörälenkeillä mieleen nousee kuitenkin paljon ideoita ja sanottavaa. Tai pikemminkin kirjoitettavaa. Että tästä haluaisin kertoa ja tästä huutaa koko maailmalle. Ilman lenkkejä olisin monta hienoa ajatusta ja oivallusta köyhempi.

 

Toissapäivänä palasin hieman erikoisen kesän jälkeen hetkeksi töihin, hetkeksi Helsinkiin. Ensimmäisenä siivosin kodin niin raivokkaasti, että tunnen sen kesäloman pehmittämissä käsissäni edelleen. Päättäväisesti purin Ikea-kassin toisensa jälkeen paikoilleen, käänsin diffuusereiden kuivuneet tuoksutikut ja raivasin tilaa uudelle alulle.

Pölykerrosten mukana ulos lähti jotain muutakin. Sen paikalla on nyt selkeyttä, järjestystä ja ennen kaikkea tilaa ihanien asioiden tapahtumiselle.

 

 

 

 

Mietin, palaanko tänne enää ollenkaan. Jokin intuitio kehotti kuitenkin jatkamaan. Jakamaan niitä ajatuksia ja oivalluksia. Vai onko se vain totuttu tapa? Äh, jokatapauksessa, täällä ollaan. Jollain tavalla aloittamassa alusta. Muutin Instagramin takaisin julkiseksi, tiedättekö miksi? Siksi, että nyt en koe paineita jakaa sinne edes niitä tavallisia arkihetkiäni, jota toki ystäväni ovat ehkä seuranneet. Jaan mitä jaan, mutta se, mitä jaan, on kaukana siitä, mitä oikeastaan oikeasti milloinkin teen. Siitä tietävät vain he, joille asia jollain tavalla kuuluu.

Ehkä siellä on aurinkoisia lomakuvia ja vaaleita hiuksia, ehkä treenimotivaatiota ja syksyn tullen aina siivousvinkkejä. Mutta se oikea elämäni, se on vain ja ainoastaan minulla.

 

Tänne sen sijaan kirjoitan ajatuksiani ja niitä lenkillä tehtyjä oivalluksia. Elämä ei todellakaan ole aina ihanaa, enkä sitä tule enää koskaan esittämäänkään. Saatan vinkata eteen pudonneista helmistä ja inspiroida jotakuta pitämään parempaa huolta itsestään. Mutta ennen kaikkea haluan etsiä kauneutta ja rakkautta jokaisesta päivästä. Innostua, keskustella ja herätellä koko blogiskeneä uudelleen henkiin. Luulen, ettei kukaan tule ikävöimään Instagramin reelsejä, mutta kaikki tuntuvat ikävöivän vanhoja kunnon blogiaikoja.

 

 

Nähdään ystäväni, kuullaan ja kirjoitetaan. Ja jättäkää kommentteja, niillä tätä blogiyhteisöä pidetään hengissä. Lupaan, että jos vielä kerrankin joudun miettimään blogini lopettamista, silloin lopetan.

 

 


 

Tasan vuosi sitten otin ensimmäisen koronarokotukseni. En tietenkään arvannut, että ottaisin niitä vielä kaksi lisää ja vielä senkin jälkeen sairastaisin taudin jota vastaan triplasti rokottauduin. Tällä ei kuitenkaan ole nyt mitään merkitystä. Juhlimme rokotettujen tyyppien kesken uskomattoman helteistä alkukesää, söimme hienossa ravintolassa ja kävelimme vielä skumppajatkoille pitkin polttavan kuumaa Esplanadia.

Kuvasin puhelimeeni pätkän tuosta matkasta, etten vain unohtaisi miten ihanalta kaikki tuntui.

Puhelimesta löytyy enemmänkin tallennettuja hetkiä. Sellaisia joita en koskaan ole julkaissut, vaan säilyttänyt pilvipalvelussa siksi, että muistaisin joskus niitä katsoessani kuinka onnellinen juuri silloin olin.

 

Jotenkin lähes kaikkiin näihin hetkiin on aina tavalla tai toisella liittynyt helle, ja valo. Paljaat sääret ja sandaalit.

 

Hypättiin reunalta suoraan veteen..

 

Tiesin sen jo viime kesänä. Alkukesän helteet ovat harvinainen poikkeus ja elimme muutenkin hyvin poikkeuksellista, mittaushistorian kuuminta kesää. Ei toista taida olla näköpiirissä, ainakaan ihan heti.

Silti sitä elätteli toiveita ja ajatuksia. Että kun tämäkin oli, niin olisiko vielä yksi. Eihän kesä 2022 voi olla kylmä! Numeroilla 22 on jotenkin hyvä kaiku.

Tässä sitä ollaan, ulkoiluttamassa kesäkuun illassa koiria toppatakissa. Helteistä ei ole tietoakaan ja aurinkoisia päiviä viilentää tehokkaasti ympäröivä meri, jonka lämpeneminen tuntuu jo utopialta. Samalla mielessä raksuttaa vainkeskiluokkajutuistakin tunnettu ajatus, että ensi kuun jälkeen on jo elokuu.

 

Koska rakastan aurinkoa, lämpöä ja helteen sekoittamia ajatuksia, sanoin, pikemminkin kiljuin, kyllä, äkkilähtökutsulle muutamaksi päiväksi Kreikkaan. Järjestelmällisenä ja suunnitelmallisena naisena ensin ahdisti kaikki, sovittujen menojen siirrot ja peruutukset ja koirien hoidot ja kaikki.

Kaikki kuitenkin järjestyi. Yleensä kaikki kuulemma järjestyy, mutta aina en ole ihan varma. Ensi viikolla saan nauttia edes hetken kuumuudesta, sen sumentamista aivoista ja siitä, että saa ihan oikeasti käyttää niitä vaatteita, joita käytin tasan vuosi sitten Suomessa.

Samalla saan olla hetken se tyyppi, joka vastaa muutaman päivän varoitusajalla äkkilähtökutsuun kyllä. Se, joka en ole koskaan aiemmin ollut.

En mä voi kun täs nyt on kaikkea sovittua.. Ai hitto kun olisit sanonut aiemmin.. Ens vuonna mennään!

 

Ajattelin tähän asti, etten edes halua lähteä kesällä mihinkään, ja että rakastan elämää Suomessa juuri tähän aikaan vuodesta. Sää vaikuttaa kuitenkin mielialaani niin paljon enemmän kuin haluan myöntääkään. Koska olen missannut lähes jokaikisen aurinkoisen päivän joko matkustamalla samaan aikaan hyvin sateiseen Ranskaan, tai istumalla sisällä tietokoneen ääressä, vaihdan enemmän kuin mielelläni muutaman Suomi-päivän Kreikan aurinkoon.

 

Ehkä me tännekin vielä kesä saadaan. Kreeta-vinkkejä otetaan avosylin vastaan!


 

Kerroin lapselleni vaaleanpunaisista taikapuista, jotka kukkivat vain viikon. ”Vaan viikon?! Milloin ne kukkii mennään kattoo heti!” Ja niin me mentiin. Heti. Jos olisin pyytänyt katsomaan kirsikkapuita, ei olisi kiinnostanut. Ekaluokkalainen ihmetteli, miksei niissä ole kirsikoita, mutta hämmästys lakkasi pian kun tuijottelimme tuulessa väriseviä vaaleanpunaisia taikakukkia. Niitä, jota ei enää viikon päästä ole.

 

 

Kirsikankukat ovat aina inspiroineet ihmisiä ympäri maailmaa. Enkä tarkoita nyt somevaikuttajien inspiroitumista ja säntäämistä puistoihin kuvaamaan identtistä instagramsisältöä, vaan kirjailijoita, filosofeja ja taiteilijoita. Niissä on jotain uskomatonta. Yhtäkkiä kylmän ja harmaan kevään jälkeen maailman kauneimmat vaaleanpunaiset kukat puhkeavat ihan tavallisen näköisistä puista. Ja yhtäkkiä ne ovat poissa. Jäljellä on ihan tavallisen näköisiä puita, maassa lakastuneita vaaleanpunaisia terälehtiä.

 

Viikossa ehtii olla kaunis ja upea, lakastua ja pudota, ja lopulta olla poissa. Kuin muistutus siitä, että nauti nyt, mene katsomaan heti. Muuten voi käydä kuin sille somevaikuttajalle joka ajattelee, että lähden kirsikkapuistoon kuvaamaan kun on täydellinen tukka, ja meikki, ja sää, ja olosuhteet viiskauttaviis.

Silloin kirsikankukkiakin luultavasti löytyy enää maasta.

 

Jos kaipaat kauneutta kylmään kevääseen, hanamia juhlitaan tänään sunnuntaina Roihuvuoren kirsikkapuistossa.

INSTAGRAM @mirvaannamarian