Toimisto tuntui yhtäkkiä pimenevän. Jo loppuviikosta luvatut pilvet ilmestyivät nopeasti horisontista. Sääennuste tuntui aivan kuin käsikirjoitukselta ja vettä tuli taivaalta niin paljon, että kadut tulvivat hetkellisesti vaaleanvihreinä. Hymyilin niin leveästi, että leukoja kipristi.

 

Tiistaina aloin aivastella ulkona. Silmiä olin raapinut jo pidempään. Jo kauan sitten raskausaikana kadonneet siitepölyallergiat taitavat tulla takaisin tänä vuonna, taisin sanoa useampaan otteeseen. Keskiviikkona olin jo kunnolla nuhainen. Hävetti, koska koronavirusaikana minkäänlaiset hengitystieoireet eivät tunnu olevan sallittuja edes omassa mielessäni. Lääkitsin itseäni kotona olevilla allergialääkkeillä, joita lääkäri määräsi minulle joskus nukahdettuani Kestinen jälkeen kuin taikaiskusta työpaikalleni. Torstaista suurimman osan istuimme ystävien veneellä merellä. Onneksi, nimittäin rantaan tullessa olin kuin pahimmassa mahdollisessa flunssassa. En tiedä mikä vaikutus allergiaan on sillä, jos juo koko päivän kevyesti kaljaa, mutta torstaina olin kuitenkin vielä jonkinlaisessa iskussa, vaikka olo olikin surkea. Ainakin sillä, että juo koko päivän kevyesti kaljaa, on vaikutusta siihen ettei sillä hetkellä tunne oloaan niin surkeaksi. Muistutus: Säännöllisellä käytöllä on taas ihan päinvastainen vaikutus.

 

Perjantaina riitti vartti ulkona. Pystyin hädin tuskin napata Meripuiston kirsikkapuista pari kuvaa, oli kiirehdittävä takaisin sisälle. Yleensä pyrin välttämään viimeiseen asti lääkkeitä, mutta nyt heitin kaikki periaatteeni romukoppaan ja pyysin lääkäriltä apua. Vaikka olen aiemminkin kärsinyt erilaisista allergiaoireista, tämä oli jotain aivan uutta. Aivastelua ja silmien vuotamista vielä sietäisin, mutta vinkuvaa hengitystä, umpeen muurautuvia silmiä ja totaalista tukkoisuutta en. Sain tehokkaat lääkkeet, jotka eivät kaiken sen hyvän vaikutuksen lisäksi edes väsytä ja sunnuntaihin mennessä olo tokeni jo huomattavasti. Silti pysyin käytännössä sisällä koko viikonlopun. Piknikit, terassilounaat, tyttöjen illat ja veneretket olivat tällä kertaa muiden herkkua. Itse opettelin käyttämään inhalaattoria ja vaihdoin ripsivärin silmätippoihin.

 

 

Olo oli kuin kahleissa. Välillä ulkoilutin koiria ja pian kahleeni vetivät takaisin sisälle. Istuin ulko-ovella auringossa, jotta olisi lyhyt matka sisälle jos olo menee huonoksi. Vartti taisi olla kahleilleni maksimi, oli taas luovutettava. Toivottava sadetta. Ja nyt sitä saatiin.

 

En uskalla luultavasti kovinkaan pian lopettaa lääkitystä, mutta vihdoin olen vapaa kahleistani. Sateen ihme on suuri kiitollisuudenaiheeni tänään. En saanut viikonloppuna edes postattua someen mitään järkevää, niin sumea olo oli. Saati, että olisin ollut mukana menossa kotona. Huonossa olossa on ikävintä se tunne, että tuntee olevansa paikalla, muttei kuitenkaan läsnä. Sateen lisäksi suurta onnea on ymmärtävä perhe ja naapurit, joiden pihalla saa vapaasti kulkea ja leikkiä. Onneksi allergia on minulla eikä lapsellani.

Kesäisen sadepäivän myötä toivotan kaikille kanssa-allergikoilleni tsemppiä ja ennen kaikkea aivan ihanaa sadepäivää. Voin vain kuvitella miten upealta luonto näyttää tämän jälkeen. Nyt lähden varovasti vielä tuoksuttelemaan sateenjälkeistä Kaivaria ja katselemaan kirsikankukkia. Mikä ihmeen taika kirsikankukissa muuten on? Ne näyttävät kauniilta kuvissa, kyllä, mutta sen sijaan että menisin aamuseitsemältä ottamaan itsestäni kuvia niiden alla, tyydyn taas kerran vain kuvaamaan itse puita. Yksikään kuva ei silti vangitse sitä tunnetta, joka kirsikkapuiden alla on. Niiden uskomatonta kauneutta, kun auringonvalo yrittää tunkeutua vaaleanpunaisten kukkien alta ja olo on kuin satumetsässä.

Onneksi olen sentään allerginen koivulle enkä kirsikankukille. 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Klikkasin itseni verkkosivuille. Selasin valikkoa, katsoin kauniita kuvia ja suosikkini tullessa vastaan, valitsin vain oikeat yksityiskohdat ja klikkasin koriin. Täytin yhteystietoni, maksoin luottokortilla. Varmuuden vuoksi, koska ikinä ei tiedä. Sähköpostiin kilahti lähes välittömästi vahvistus.

En tiedä olenko koskaan, sitten lapsuuden matkatoimistokäyntien jälkeen, saanut sellaista iloa lentojen varaamisesta ulkomaille kuin saan vuonna 2021. Siitäkin huolimatta, että lentäminen tuskin on vielä pariin vuoteen täysin normaalia – maskitonta, huoletonta ja peruutusturvatonta. Sitä, että koneessa voi syödä ja juoda ja tehdä vaikka ostoksia siitä kärrystä, jota aina ennen inhosin. Alan arvostaa loungeja ja jonoja portilla entistä enemmän.

Ympäristötekoni ovat muualla kuin matkustamisessa. End of story.

 

 

Kuin kuuta nousevaa, odotan Etelä-Ranskaa innolla. Tiedättekö muuten mistä tuo sanonta on peräisin? Silloin vanhoina aikoina kuten lapseni aina sanoo, vanha kansa uskoi että uuden kuun, eli kasvavan kuun aikana työ tuottaa paremman tuloksen kuin pienenevän kuun aikana. Sato kannatti nostaa vain silloin ja ja kasvavan kuun aikana, eli tässä sanonnan tapauksessa nousevan kuun aikana, kaikki kasvoi paremmin. Ettäs tiedätte nyt. Sitä odotettiin.

Oi, elokuinen Ranska. Aikaisia aamuja, simpukoita rantaravintolassa, ranskalaisen kosmetiikan tuoksua kaduilla, puheensorinaa jota kovasti yritän ymmärtää mutta en ole vielä ymmärtänyt. Aurinkoa, viiniä, croissantteja ja maailman kauneinta turkoosia vettä. Turkoosi vesi näyttää upealta tropiikissakin, mutta Etelä-Ranskassa se on jotenkin vielä upeampaa. Syvää, suolaista ja kaunista.

Luulen, että jos asumme tulevaisuudessa pidemmän aikaa Ranskassa, joisin aivan liikaa viiniä ja söisin aivan liikaa hiilareita. Hyvästi terveellinen suomifitnesslife. Ehkä kuulun kuitenkin Kaliforniaan.

 

Kesätuoksuni muistuttaa joka aamu Etelä-Ranskasta. Haaveilen myös löytäväni saman pyykinpesuaineen, jota ystäväni veneellä käytetään. Se ei tuoksu millään lailla ylelliseltä, vaan pikemminkin paikalliselta pesulalta tai ranskalaisten Arielilta (Arielin haju on oikeastaan aika kamala) mutta aiemmin kotiin palattuani olen nuuskinut vaatteitani viikon. Ehkä en kuitenkaan pesuaineen, vaan Ranskan takia. Espanjassa taloyhtiön siivooja käyttää vähän samalta tuoksuvaa pesuainetta pestessään hissiä eikä se ole lainkaan yhtä waouh.

 

 

Lentoliput ostoskorissa tuntuvat tällä hetkellä suurelta luksukselta. Maailma on täynnä paikkoja joissa haluan käydä, mutta luulen että aloitan Ranskasta. Loppusyksylle ostoskorissani on myös lennot Kaliforniaan, mutta sitä en uskalla vielä ajatella. Koronavuodet (shit, tässä voi kohta todellakin puhua monikossa..) toivat matkustamiselle uuden merkityksen. Arvostan kokemuksia ja maailman makuja nyt niin paljon enemmän kuin mitä tahansa maallista materiaa. Siinä missä hyvinvointiani lisäävät kylmävesiuinti, hikoilu salilla, kuivakuppaus ja kunnon yöunet, lasken nykyään mukaan myös matkustamisen.

 

Se on hyvinvointia keholle, mielelle ja ennen kaikkea sielulle. Hyvää oloa joka solulle. Odotan niin, kun voin taas opiskella viikon verran uutta kieltä ennen reissua ja todeta sitten, että en sitten uskaltanut muuta kuin mutista sen kiitoksen ja hein. Ehkä vielä joskus. Sitä ennen nautin luksuksestani kurkkaamalla aika ajoin lentoyhtiön sovellukseen. Vihdoin siellä on edes jotain.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Mietin aamulla, uskallanko. Tarkkailin ihmisiä ympärilläni, jossain siinä Korkkarilla näin ensimmäisen mekon, mutta sen kantaja oli kuitenkin vielä pukeutunut pitkävartisiin sukkiin. Kun tulin takaisin kotiin eskarilta, päätin että hitto, antaa mennä. Selasin kaapista antaumuksella sitä osastoa, joka ei ole ihan hetkeen saanut näin suurta huomiota. En tiedä mietinkö enemmän sitä, onko ok jo pukeutua kesämekkoon vai onko ok jo pukeutua kesämekkoon töihin, mutta hitot – nyt on se päivä. Suihkaisin aamulla ensimmäistä kertaa kesätuoksuani, sujahdin mekkoon (onneksi vielä sujahdin) ja lähdin töihin. Paljain säärin.

 

Ihan kuvan kesämekkoa ei vielä tohtinut, mutta eiköhän sekin saa vielä aikansa ja paikkansa.

 

 

Kesän ensimmäisenä päivänä haluan ostaa uudet sandaalit, uudet bikinit ja uudet aurinkolasit. En usko että tarvitsen niistä ensimmäisiäkään ja vaikka kuinka haluan välttää turhia ostoksia, ovat ne vain jokin jäänne nuoruusvuosilta, jolloin H&M kuvastosta tilattiin aina uudet biksut jokaisen kesän alussa, joissa sitten maattiin ilman aurinkorasvaa äidin takapihalla niin kauan, että iho oli tummempi kuin itseruskettavan super dark. 

 

Kesän ensimmäisenä päivänä skipataan treenit ja lähdetään terassille. Syötiin – ja vähän juotiin – vanhassa kantiksessa Birgitassa, ja perinteisesti heiteltiin Eiranrannassa kiviä. Lapsi kiipeili puissa ja näytin kuvan, miltä sama paikka näytti kohta seitsemän vuotta sitten hänen ensimmäisillä Birgitta-kahveillaan alle viikon ikäisenä.

 

Leijuttiin jalat sopivasti irti maasta, niin kuin ensimmäisenä kesäpäivänä vähän kuuluukin.

 

 

En tilannut uusia bikineitä, en sandaaleja enkä aurinkolaseja – ainakaan ihan vielä. Fiilistelin vain ihmisten onnea, kaivaripiknikkejä ja jäiden kilinää lasissa terassilla.

En ole rypenyt nostalgiassa ja kaivannut elämäni kesiä. Enkä ole kertaakaan ajatellut, että tästä tulee elämäni kesä. Tulee mitä tulee. Mutta nyt se kuitenkin tuli. Kesä. Lähdetään vielä koirien kanssa poimimaan nokkosia kuivatettavaksi. Pojat juoksevat naapurissa pelkissä t-paidoissa ja äänekäs linnunlaulu häiritsee sopivan ihanasti nukahtamista.

Mielen on vallannut ihana tunne. Tästä se vasta alkaa.