Perisuomalainen ajattelutapa ”kun tarpeeksi hyvin menee, tapahtuu varmasti jotain pahaa” on jostain syystä ollut läsnä elämässäni jo varhain. Vaikka lapsuuteni näennäisesti onnellista olikin, olen elänyt epävarmuuden, pettymysten ja surujen varjossa pitkälle aikuisuuteen. Ja kun vähän vaikeampiin aikoihin, ihmissuhteisiin ja elämäntilanteisiin tottuu, on ollut hirveän helppoa uskotella itselleen että nyt kyllä ansaitsee pelkkää hyvää.

Kahden paskan vuoden jälkeen ajattelin edelleen, että ansaitsen kyllä hyvän kesän. Ja kun kesä sitten oli hyvä, ajattelin lähes päivittäin, että mä todella ansaitsen tämän.

 

Kun sitten yhtäkkiä menee hyvin ja elämä täyttyy pikemmin ihanista asioista, havahtuu todellisuuteen. Tää ei jatku ikuisesti, nyt varmasti tapahtuu jotain pahaa. Tää reissu menee pieleen, se peruuntuu, tuun varmaan kipeeksi, ainakin vähintään sataa.. Saati mitä ajatteleekaan rakkaudesta, menestyksestä tai terveydestä.

 

 

Näiden itseään ruoskivien ajatusten ympäröimänä ei tunnu lainkaan näkevän, kuinka tekee päivittäin aivan valtavasti töitä hyvän elämänsä eteen. Ajatus onnen hauraudesta ja äkillisestä särkymisestä on niin vahvasti läsnä, ettei ymmärrä millaisen perustan, ja sen myötä millaisen todennäköisyyden, on itse hyvälle elämälleen luonut.

 

Ja niin seuraa paradoksi: vaikkei olisi luonut yhtään mitään, voi silti tapahtua aivan ihania asioita. Vaikka olisi elänyt kuinka hyvin, voi silti saada paljon pahaa. Uskon rakkauteen, uskon ihmeisiin ja uskon silkkaan sattumaan.

 

Tottakai saat itsellesi todennäköisemmin enemmän menestystä, jos teet kovasti töitä. Saat enemmän hyvää mieltä, kun olet itse kiltti ja ystävällinen. Saat todennäköisemmin terveyttä, kun elät terveellisesti. Mutta lopulta kaiken päättää kuitenkin sattuma. Ja sen ymmärtäminen, lopulta hyväksyminen, on ehkä avain hyvän elämän ymmärtämiseen.

 

On helppo sanoa onnellisessa parisuhteessa, että kaksi toisilleen kuuluvaa sielua eivät päädy sattumalta yhteen. Mutta entä he, jotka jäävät yksin? 

 

koh yao yai

 

Me kaikki ansaitsemme hyvää. Uskon, ettei kukaan (psykopaatteja ei lasketa, mutta sekään ei lopulta ole heidän vikansa) ole syntyessään paha. Ahdistuneisuushäiriöt ovat nykypäivänä yleisiä ja taudinkuvaan kuuluu ajattelutapa siitä, ettei ansaitse mitään hyvää. Ei lahjoja, ei rakkautta, ei huomiota, ei mitään. Myös stressi lisää näitä ajatuksia, vaikkei ahdistuksesta kärsisikään. Tiedän tämän ja olen kamppaillut näiden ajatusten kanssa lapsuudesta asti.

 

Silti, nyt kun arki taas alkoi ja selvisin yllättävän vähällä stressillä takaisin rutiineihin, tunsin sen saman kuristavan tunteen yhtenä iltana suihkussa. Nyt varmaan tapahtuu jotain pahaa. 

Olen lähdössä huomenna varsinaiselle unelmalomalle. Varmaan se menee jotenkin pieleen. 

Vuosi vuodelta muistan kuitenkin kirkkaammin. Tulee mitä tulee, kaikki on otettava vastaan ja sen mukaan eletään. 

 

Se, että asia X menee pieleen ei johdu siitä, että asia Y on liian pitkään mennyt hyvin. Itku pitkästä ilosta -sanonnan voisi polttaa puolestani helvetissä.

 

 

Tottakai voit asenteella vaikuttaa päiväsi kulkuun, mutta aina se oman onnensa seppäkään ei onnistu. Väkinäistä onnellisuutta ja positiivisuutta tuputetaan kaikkialta. Tervetulleempaa olisi tällä hetkellä realismi, armollisuus ja hyväksyntä. Kun nämä peruspalikat ovat alla oikeilla paikoillaan, voi vähitellen alkaa rakentaa erikoistekniikoilla jotain spesiaalimpaa. Kun ei hyväksy elämän negatiivisia puolia, on positiivisuus aina valheellista. ”Vittu jipii lenkille sateeseen tuntuu muuten aivan ihanalta ja murheet unohtuu” ei oikein toimi silloin, kun elämä todella potkii päähän.

 

Kun elämä on oikein potkinut päähän, voisi uhrin kuvitella helposti katkeroituvan. Itsekin sitä ehkä joskus olin, mutta onneksi aloin opetella realistisesti hyväksymään negatiivisetkin asiat. It is what it is. Vasta sen jälkeen aloin olla vilpittömästi iloinen muiden puolesta. Ehjistä perheistä, isovanhempien jatkuvasta läsnäolosta, onnistuneista matkoista ja menestyksestä eri osa-alueilla. Samalla löysin kiitollisuuden aiheita omasta elämästäni paljon enemmän.

 

Elän ahdistuneisuushäiriön kanssa luultavasti aina. Välillä se muistuttelee kuolemanpelolla, välillä ansaitsemisen ajatuksilla. Ja välillä muistuttelen sitä, että tässä me nyt eletään yhdessä eikä kumpikaan ansaitse kumpaakaan. Me vain satuttiin osumaan yhteen.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!


 

Viime vuoden elokuusta aina toukokuuhun asti elin kovin kurinalaista treenaajan elämää. Kuulostaa näin kirjoitettuna pahalta, mutta itse nautin siitä ja arkeni on pakko olla rutiininomaista ja terveellistä jotta se sujuu ja pystyn keskittymään kaikkiin keskittymistä vaativiin asioihin täysillä. Lomia en juuri pitänyt, kiitos koronan, mutta ne mitä pidin, olivat lähinnä liikunnan täyttämiä sporttireissuja mökillä Lapissa. Noudatin orjallisesti saliohjelmaa, kevennysviikkoja ja täytin vapaapäivät aerobisella treenillä. Jaksoin, sillä söin ”oikein” eli minulle sopivalla tavalla.

Koska ruokavalion vaikutus hyvinvointiini ja jaksamiseeni oli niin valtava, opiskelin ravintovalmentajaksi. Mitä enemmän luin ja etsin tietoa ruokavalioasioista, ymmärsin kuinka valtava vaikutus sillä on ihan kaikkeen, aina solutasolta sinne arjen jaksamiseen asti.

 

 

Liikunta ja terveellisesti syöminen ovat minulle jo elämäntapa, mutta tiedän että välillä täytyy myös ottaa rennosti. Keho tarvitsee lepoa aktiivisesta liikunnasta, joten pidin koko kesän tietoisesti taukoa esimerkiksi säännöllisestä saliharjoittelusta. Sen sijaan juoksin, pyöräilin pitkiä lenkkejä ja kävelin paljon. Söin miten sattuu, mutta en silti mitä sattuu. Valkoinen sokeri ja kovat rasvat saavat aikaan edelleen huonon olon ja tiedän, etteivät ne tee keholleni hyvää. Osaan vältellä niitä jo luonnollisesti, vaikka silloin tällöin saatan napata karkkikiposta yhden jos toisenkin – ja aina muistan, ettei olisi kannattanut.

 

Koska vuosi oli monin puolin raskas ja stressaava, annoin itselleni luvan täydelliseen nollaukseen. En välittänyt tuon taivaallista vaikka lasissa olisi ollut joka ilta viiniä enkä pitänyt kiinni säännöllisestä ruokarytmistä. Söin kun oli nälkä, ja jätin syömättä jos ei ollut nälkä. Ajattelin olon olevan loman jälkeen aivan kamala, mutta olin kuitenkin väärässä.

 

Koko kesän ajan voin uskomattoman hyvin. Koska stressi oli tiessään, vatsa voi hyvin ja se näkyi ja tuntui koko kehossa.

 

 

Koska kesäajan elämäntyylini ei kuitenkaan ollut millään mittapuulla kovin kestävä ja heti kotiin palattuani aloin kuin automaattisesti palata kiinni rutiineihin, oli aika fiksata taas ruokavalio ja treenirytmi kuntoon.

Oletin jotain maagista muutosta päivässä ja tavallaan sen sainkin, mutta vähän erilaisen kuin kuvittelin.

 

Heti kotiinpaluun jälkeen, heitettyäni hyvästit rosee- ja skagenpainotteiselle dieetilleni, aloin voida huonosti. Vatsa oli turvonnut, ruoka ei maistunut ollenkaan ja iho näytti karmealta. Ja kun sanon että vatsani on turvonnut, se on oikeasti samankokoinen kuin raskaana ollessani.

 

 

Jos en olisi aikanaan lukenut niin paljon ruokavalioasioita, päättelisin ettei joku ruokavaliossani vain sovi minulle. Että voin huonosti näin ja että voin paljon paremmin jos otan illalla lasin kuivaa viiniä, joka muuten kuivattaa kehoa ja tästä syystä saa vatsan helposti näyttämään litteämmältä (huom. hetkellisesti!) ja olon hetkellisesti tuntumaan paremmalta. Tiesin onnekseni kuitenkin, että kyseessä on ihan puhdas stressireaktio arjen aloittamisesta. Vatsani on aina ollut todella herkkä, mutta noudattamalla oikeanlaista ruokavaliota olen saanut sen vallan mainioon tasapainoon. Nyt kun se tasapaino oli kesän aikana keikahtanut totaalisen epätasapainon puolelle, oli rutiineihin paluu isompi stressitekijä keholle kuin osasin kuvitellakaan.

 

Sen sijaan, että olisin palannut takaisin huonoihin tapoihin, jotka hetkellisesti kyllä toimivat ja kadottivat stressini, oli etsittävä ensiapu huonoon oloon ja jatkettava eteenpäin omalla tutulla ruokavaliolla. Tämä oli kuitenkin hyvä muistutus, jos olo muuttuu yhtäkkiä muutosten seurauksena huonoksi, älä heti säntää takaisin vanhaan. Keho vaatii aikaa totutella ja varsinkin jos sitä on ’myrkyttänyt’ kesän aikana, jo itse puhdistuminen ja huonoista, riippuvuuksia aiheuttavista ravintoaineista vieroittuminen voi olla sille pienoinen shokki.

 

 

ENSIAPU Pidin muutaman päivän pätkäpaastoa, eli illan viimeisen aterian ja seuraavan päivän ensimmäisen aterian välillä oli 12-16 tuntia. Söin aamiaiseksi kookosöljyllä terästettyjä smoothieita ja paistettuja kananmunia (tämä yhdistelmä on sopinut vatsalleni aina kun se on voinut huonosti) sekä otin muutaman päivän kuurin piihappogeeliä tukalaan oloon. Liikuin melko paljon ja nukuin pitkiä yöunia. Venyttelin aamuisin ja iltaisin hengittelin rauhallisesti laventelidiffuuserin raikastamaa ilmaa juuri ennen nukahtamista. Nyt kolmen päivän jälkeen olen taas oma itseni, iho on rauhoittunut ja vatsan palloturvotus kadonnut.

Uskomaton vaikutus, sillä mitä syön.

PS. Arjen aloituksen kunniaksi KAIKKI ravintovalmennukset (verkossa) ovat -30% alessa tämän viikon! Nappaa omasi NYT täältä!