Asuimme talvella Indonesiassa ollessamme Balilla. Saaren parhaimmissa hotelleissa. Golfautot kuljettivat hotellin asukkaita kadun varrella sijaitsevalta portilta mitä kauneimpia valaistuja teitä pitkin suoraan oman villan ovelle. Hehtaarien kokoiset alueet olivat tarkkaan vartioituja, ravintoloiden menut loppuun asti mietittyjä ja kylpylöiden hoitovalikoimat niin kattavia, ettei osannut edes valita. Siellä sitä käveli omassa rauhassa maksavia asiakkaita varten tehdyillä luonnonkivipoluilla, tuijotti tähtitaivasta palmunlehtien välistä ja nautti hiljaisuudesta, jonka rikkoivat ainoastaan haravoituun rantahiekkaan iskeytyvät aallot. Samalla sitä sulki silmänsä ympäröivältä maailmalta.

Hotellialueelta poistuessa totuus Balista(kin) iski vasten kasvoja. Paratiisimainen saari oli rantojen ja hotellialueiden ulkopuolella järkyttävän likainen, roskainen, vaarallinenkin. En voisi koskaan kuvitellakaan asuvani sellaisissa peltikattoisissa majoissa. Ikävä kyllä monet kanssani samassa hotellissa asuvat eivät kuitenkaan näe tätä epäkohtaa. Tai ehkä he vain sulkevat silmänsä siltä, kuka tietää.

On niin sairasta, että tien toisella puolella sijaitsee koko maailman hulppeimpia hotelleja ja vastapäätä kymmenen henkeä jakaa saman, palmunlehdillä vuoratun majapaikan. Sama ilmiö nyt on tietysti nähtävissä lukuisissa muissa turistikohteissa ympäri maailmaa. Ja nyt puhutaan nimenomaan turistikohteista. Paikoista, joissa ei synnytetä kaduilla ja joissa ei kuolla joka neljäs sekunti nälkään.

Vaikka ilmiö koskettaa minua joka kerta kun sen näen, en osaa auttaa. Ulkomailla, varsinkin kehitysmaissa, avun tarve on niin käsittämätön. Tunnen itseni hyvin avuttomaksi ja riittämättömäksi. Olen vienyt Aasiassa nääntyville koirille puhdasta vettä ja ruokaa, olen yrittänyt ostaa mahdollisimman paljon paikallisia tuotteita ja jättää reilusti tippiä. Korruptoituneet yhteiskunnat tosin saavat minut niin epäuskoiseksi, etten ikävä kyllä usko enää rahojeni auttavan. Vähän ristiriitaista, sillä kuitenkin tiedän että ulkomaanavulla on kehitysmaissa iso merkitys.

Auttamisenhaluni on kuitenkin hyvin suuri. Koska en oikein osaa auttaa tätä isoa hätää kehitysmaissa, keskitän avun mieluummin lähelle. Ahdistun usein maailman eriarvoisuudesta ja epäreiluudesta ihan täällä Suomessakin. Erityisesti lasten kohdalla. Pieni lapsi ei voi mitenkään itse vaikuttaa, millaisiin oloihin syntyy ja millaista elämää hän saa tai joutuu alkaa elämään. On hirvittävää sanoa tätä edes ääneen, mutta siinä on vain jotain niin väärää, että kaikilla on mahdollisuus tehdä lapsia. Lasten kohdalla eriarvoiseen asemaan joutuminen on vaan niin järjettömän surullista.

Lapset ja eläimet ovatkin heitä, kenelle annan omastani. Muistattehan, ettei hyväntekeväisyyden tarvitse olla rahalahjoituksia. Nyt kun olen karsinut kotona tavaraa oikein reilulla kädellä, olen laittanut paljon vaatteita myyntiin. Suurimman osan lastenvaatteista keräsin kuitenkin Ikean kasseihin ja nyt ne ovat matkalla taatusti parempaan käyttöön. Vanhat lakanat ja pyyhkeet odottavat kasseissaan pääsyä eläinsuojeluyhdistyksen käyttöön. Samalla kyytiin lähtee pari pussia koiranruokaa, joka näytti menevän vanhaksi ennen kuin kaksi puolitoistakiloista ehtisivät sen syödä.

Vauvanvaatteita sekä tarvikkeita vien Helsingin ensikotiyhdistykselle ja isompia lastenvaatteita Hope Ry:lle, jossa nekin lapset, joiden vanhemmilla ei ole varaa ostaa heille edes käytettyjä vaatteita, saavat jotain kivaa ylleen. Arvostan Hopen ajatusta siitä, että lahjoitettujen vaatteiden on oltava siistejä ja hyväkuntoisia, jotta avun kohteena olevat lapset eivät joutuisi eriarvoiseen asemaan. Rikkinäiset ja pinttyneet vaatteet roskiin, lähetystoreille ne joita et kehtaisi enää välttämättä myydä ja ne joista voisit kuvitella saavasi euron-pari niille, ketkä niitä oikeasti tarvitsevat. Unohda facebook-kirpparien eurosta tinkaavat, pienimmästäkin tahrasta kitisevät ostajat ja jaa ennemmin hyvää mieltä ympärillesi sen negatiivisen kirppisilmapiirin sijaan. Ja kyllä osan voi edelleen myydä sielläkin, älkää takertuko tähän!

Mikäli harkitset raha-, tai tavaralahjoituksia niin Suomeen kuin ulkomaille, ota ensin kunnolla selvää mihin apuasi kannattaa tarjota. Liian monet hyväntekeväisyysyhdistykset ovat ihan yhtä mätiä ja korruptoituneita kuin nuo kehitysmaatkin. Vaikka toimisivatkin vain Suomessa. Samoin itseäni ärsyttävät suunnattomasti he, jotka pyytävät näiltä yhdistyksiltä apua aivan vääriin tarkoituksiin. Hyvänä esimerkkinä oli eräällä sivustolla vastaantullut perhe, joka pyysi yhdistyksen kautta autoonsa turvakaukalon isofix-telakkaa. Että mitähän vittua? Perhe, jolla on varaa omistaa auto pyytää turvakaukalon telakkaa?! Ja mikä inhottavinta, todennäköisesti sen saa. Ehkä yhdistys ostaa sen heille jonkun sellaisen hyväsydämisen ihmisen euroilla, jolla ei ole itsellään ollut varaa edes siihen turvakaukaloon. Siitä autosta nyt puhumattakaan. En voi kuin hävetä tämänkaltaisten järjestöjä hyväksikäyttävän henkilön puolesta.

Joten siltäkin osalta, tarkkuutta. Koen itse, että meillä jokaisella on velvollisuus auttaa. Koko maailmaa ei voi pelastaa, mutta jotain voi aina tehdä. Kun apu on pientä, sitä kannattaa antaa mahdollisimman lähelle, jotta saa tehtyä jotain oikeasti hyvää. Eikä avunantamisen tarvitse olla sitä, että luopuu kaikesta omastaan, ei missään nimessä. Ihan se pienikin riittää. Se on vain kohdistettava oikein.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Kirjoittelin viime viikolla siitä, kuinka liikunnalle löytyy lähes aina aikaa jos motivaatiota vain on tarpeeksi. Meillä kaikillamme on päivässä ihan yhtä monta tuntia, ja valitsemme itse miten ne käytämme. Jutun voit lukea täältä. Postaus herätti jopa melko kiivastakin keskustelua siitä, kuinka asia ei ole niin mustavalkoista. Ei tietenkään ole. Kommenteissa selvensin kantaani aiheeseen ja vastasin melko kärkkäisiin kommentteihin yleistämisestä tarkemmin. Toivottavasti pointtini aukesi epäilijöille.

Ajattelin nyt paneutua kuitenkin yksityiskohtaisemmin siihen, kuinka sitä sitten ehtii liikkua. Säännöllisen päivätyön lisäksi kun on tosiaan se lapsi, kodinhoito, kauppareissut, matkat ja kaikki muu sosiaalinen elämä. ”Sorry I can’t I have to go to the gym” onkin ollut usein käytössä.

Riippuen tietysti paljon liikuntaharrastuksesta miten sille on mahdollista tehdä aikaa. Itse ainakin vaihdoin kaikki ryhmäliikuntatunnit ja sovitut aikataulut salitreeniin ja juoksulenkkeihin, sillä niitä ei ole sidottu mihinkään aikatauluihin. Salilla lyhyet ja tehokkaat treenit ovat olleet hektisten päivien piristys ja olen toisinaan ehtinyt treenata jopa töiden ja lapsen päiväkodista hakemisen välillä pikaisesti. Juosta tai kävellä voi joka päivä ja missä tahansa, se on vain viitsimis-, ja pukeutumiskysymys. Okei, talvipakkasilla itsekin jätän lenkkipolut väliin. Jos ei halua ottaa lasta mukaan juoksulenkille (joko rattaisiin tai vaikka pyöräilemään viereen) juoksemaan voi mahdollisesti ehtiä hyvin aikaisin aamusta tai vaikka nukkumaanmenoajan jälkeen jos joku on lapsen kanssa sen aikaa.

Kotitreenit olivat asia, joka oli minulle kovin vieras. Mieleeni tuli lähinnä lapsuuden huvittavat aerobicvideot, kun ”treenattiin” porukalla kesäloma-aamuisin. Ne neontrikoot ja hiusdonitsit! Kotitreenit alkoivat kuitenkin pari vuotta sitten taas yleistyä. Netti on pullollaan erilaisia treenejä ja jopa pidempiaikaisia ohjelmia. Moniin kotitreeneihin ei tarvita kuin matto alustaksi, oman kehon paino usein riittää. Meillä on kotona kuitenkin käsipainoja, trx-nauhat ja eri painoisia kahvakuulia, joten saan treenattua tarvittaessa myös todella monipuolisesti kroppaa. Välineet eivät kuitenkaan ole välttämättömiä. Lapseni ollessa pienempi, kun olin vielä kotona, tein puolen tunnin treenin päiväuniaikana. Tein silloin kertaalleen läpi Kayla Itsinesin treeniohjelman, se oli muuten aivan supertehokas ja hauska. Olenkin tehnyt sitä toisinaan myös salilla jos ideat treeniin ovat olleet vähissä.

Hyötyliikunnan merkitystä ei suinkaan tule unohtaa. Jos aikataulu ei anna periksi liikunnalle, voi yrittää liikkua mahdollisimman paljon niin työ-, kuin vapaapäivänkin aikana. Kävele niin paljon työmatkoista kuin mahdollista, valitse aina portaat, liiku päivän aikana mahdollisimman paljon ihan vaikka toimistossa. Jos pystyt vaikuttamaan työpisteeseesi ja se sijaitsee toimistossa, säädettävä pöytä on ihan huippujuttu, sillä koneella voi tehdä töitä myös seisten. Printteri kannattaa sijoittaa mahdollisimman kauas tietokoneesta ja tauoilla voi kävellä vaikka kahvikuppi kädessä ylimääräisiä askelia. Viisikin minuuttia ylimääräistä liikuntaa on liikuntaa. Päivinä, jolloin ei ehdi liikkua, voi myös syödä kevyemmin, sillä itse en ainakaan silloin ole läheskään niin nälkäinen. Kotona hyötyliikkuja kuluttaa energiaa ihan huomaamattaan – kunhan ei vain istu alas. Siivous on supertehokasta! Kauppareissut kannattaa mahdollisuuksien mukaan kävellä, kauppakassit painavatkin takaisin tullessa kivasti. Pienen lapsen äitinä treenaaminen on joskus lähes mahdotonta, mutta toisaalta elämä on muuten niin aktiivista lapsen perässä juoksemista, ettei ylimääräistä liikuntaa välttämättä tarvitakaan.

Ystävän kanssa on ihanaa liikkua ja kuulumiset tulee vaihdettua samalla. Ja kuinka paljon parempi fiilis treffeistä jää, kun saa samalla tehtyä treenin ja nähtyä kaveria, ajan todellista hyötykäyttöä. Kokeilkaa yhdessä vaikka uutta lajia tai jos molemmilla on ollut rankka viikko, joogatunti voi olla rentouttavampi kuin yksikään kahvihetki. Yhteiset pitkät kävelylenkit ovat asia, joita kaipaan kovasti rakkaan ystäväni muutettua pois naapurista. Samalla voi vaihtaa kuulumiset, liikkua ja viettää aikaa lapsen ja koirien kanssa. Winwin.

Itse olen ratkaissut tämän liikkumisongelman tosiaan lyhyemmillä mutta sitäkin tehokkaammilla treeneillä, iltaisilla juoksulenkeillä, hyötyliikuntapyöräilyllä, päiväaktiivisuudella niin töissä kuin kotona (työntekoa seisten, paljon kotitöitä, kauppareissut kävellen) ja iltaisilla pitkillä kävelylenkeillä lapsen ja koirien kanssa. Aluksi jokapäiväinen liikunta voi tuntua kauhealta ajatukselta ja olla kovin raskasta ja väsyttävää, mutta kun liikunnasta tekee säännöllistä, siitä tulee hyvin pian luonnollinen osa jokaista päivää. Tauot, olivat ne sitten lyhyempiä tai pidempiä, tulevat toisinaan enemmän kuin tarpeeseen. Ne myös kasvattavat motivaatiota entisestään. Voin sanoa liikkuneeni viimeisen puolen vuoden ajan todella huonosti, mutta nyt motivaatiota tuntuu olevan taas enemmän kuin vuosiin. Nyt lähdenkin vaihtamaan lenkkikamoja ja suuntaan perheen kanssa yhteiselle iltakävelylle.

Energistä loppuviikkoa ja tsemppiä jokaiselle aloittavalle liikkujalle, kunhan nyt sieltä kesälomilta pääsette!

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian


Ihan hyvä parisuhde? Ihan kiva työ? Ihan kiva kesäloma? Kuulostaako tutulta? Ihan hyvä on kuitenkin mielestäni aika surullinenkin vastaus esimerkiksi kysymykseen millaista duunia teet tai millaisessa parisuhteessa elät. Ihan hyvä tuntuu siltä, että nyt ollaan ikäänkuin alistuttu kohtaloon, tämä on ihan kivaa mutta parempaakin voisi olla. Miksei kuitenkaan ole? Kyse voi olla rohkeuden puutteesta tai siitä, ettemme tiedä miten tavoitella parempaa. Emme välttämättä edes tiedä vastausta siihen, mikä olisi parempaa. Sitä ihan mahtavaa.

Eihän kaikki ole tietenkään aina ruusuilla tanssimista ja täydellisyyttä hipovaa onnentunnetta, mutta jatkuvaan ihan kivaan tyytyminen voi pahimmillaan jopa estää näiden tunteiden näyttäytymisen elämässämme. Muutenkin tuntuu suorastaan kamalalta, että johonkin pitäisi tyytyä.

Olen itse sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi ja elämäni on yleensä joko superkivaa tai vaihtoehtoisesti ihan perseestä. On toki niitä ihan kivoja päiviäkin, ne ovat osa elämää. Mutta missään vaiheessa en tunne, että olisin vain tyytynyt johonkin. Ja voihan myös tasainen arki voi olla ihan mielettömän ihanaa ja olen ainakin itse oikein onnellinen rutiinien täyttämistä työpäivistäkin. Kuin myös niistä aamuun asti juhlituista kesäöistä. Ihan hyvän ja ihan kivan kokeminen onkin täysin riippuvaista yksilöstä.

Me teemme itse omasta elämästämme sellaista kuin se on. Huomautan nyt kuitenkin, että on tietenkin olemassa asioita, joihin ei itse voi vaikuttaa – kun joku nyt kuitenkin hyökkää tästä minua vastaan jos en tätä itsestäänselvyyttä tuo esille. Mutta on myös kovin paljon sellaista, mihin voimme vaikuttaa. Valitsemme itse ystävämme ja puolisomme. He vaikuttavat elämäämme varmasti eniten. Samoin valitsemme yleensä itse myös työpaikkamme. Kaikilla aloilla se ei ole tietysti mahdollista, mutta aina voi yrittää vaihtaa ihan kivasta duunista ihan mahtavaan duuniin. En jaksa uskoa, että ihan kivaan työpaikkaan herää aamuisin mielellään kovinkaan pitkään ja ihan hyvään työhön ei ole yleensä kiva palata loman jälkeen. Ja mitä jos se ihan hyvä elämänkumppani olisikin maailman paras ja tekisi sinut onnelliseksi joka ikinen päivä?

Kannustankin jokaista teitä miettimään mikä omassa elämässänne on sitä ihan hyvää ja tekemään edes pieniä muutoksia sen eteen, että siitä osa-alueesta voisi tulla sitä ihan mahtavaa. Meillä kun on vain tämä yksi elämä ja sen kestosta emme koskaan tiedä. Elä täysillä ja nauti tästä, just nyt.

Seuraathan blogiani jo? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian