Pyöräilyni rajoittui vuosia sitten lähinnä siihen, että Eirasta polkaisin keskustaan ja takaisin. Joskus mintunvihreä kaupunkiuskottava koripyöräni saattoi jäädä Holidayn tai Mattolaiturin eteen, toisinaan tulin vasta aamun sarastaessa kotiin muka hiiren hiljaa, ettei kukaan kuulisi kuinka meni vähän myöhään. Pikkuveljeni, ehkä kestävyysurheilullisin ihminen jonka tiedän, innostui aikanaan maantiepyöräilystä. Minä en. En voinut ymmärtää, miksi pyörä voi maksaa enemmän kuin kallis designerkäsilaukku ja mitä järkeä on ostaa pyörä, jota ei uskalla edes taloyhtiön varastossa säilyttää.

Itsehän säilytin omaa pyörääni ullanlinnalaisella takapihalla vielä pari vuotta sen jälkeen, kun muutin sieltä pois eikä se koskaan kadonnut mihinkään.

 

 

Muutama vuosi sitten innostuin aivan toden teolla hiihdosta. Väitän edelleen, että missään ei saa samanlaista euforista tunnetta siitä, että omistaa ihan koko maailman ja kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kuin hyvin luistavalla hiihtoladulla. Viitisen vuotta aktiivisesti hiihtäneenä ei tarvitse enää edes sitä hyvin luistavaa latua, vaan onnistuneeseen hiihtokokemukseeni riittää vähän huonompikin pätkä. On trendikästä ja varsin yleistä sanoa, että jokin on terapeuttista mutta hiihto todella on. Harmi vain, että hiihtolenkkini rajoittuvat talviseen Lappiin. En usko saavani samanlaista fiilistä väistelemällä äkäisiä laturaivoajia Paloheinässä tai Oittaalla.

Eräällä hiihtolenkillä talvella 2020 sain ajatuksen. Tykkäisinköhän kuitenkin pyöräilystä?

 

 

Vein pikkuveljeni kesken pahinta koronakevättä hakemaan uutta pyörää Espoosta. Iski ajatus, että nyt. Täysin pyöräilynoviisina marssin pyöräilevien tuttavieni suosituksesta kauppaan ja sieltä ulos kantaen turkoosinväristä Bianchia. Sen hinnalla saisi käsilaukun jos toisenkin, mutta ajatellessani niitä euforisia hiihtolenkkejä vain omien ajatusteni keskellä, ei mikään muu siinä vaiheessa kiinnostanut. Maantiepyöräilyä ja hiihtoa yhdistää muun muassa se, että ne molemmat ovat välineurheilulajeja. Mikään ei toki estä liikkumasta ja nauttimasta, mutta paskoilla suksilla pääsee yhtä hyvin eteenpäin kuin yksivaihteisella pyörällä. Voihan sitä juosta reikäisissä, littaan astutuissa äidin vanhoissa lenkkareissa ja isoissa kollareissa, mutta kokemus on erilainen.

 

Suosittelen panostamaan hyviin liikuntakokemuksiin enemmän kuin käsilaukkuihin, sillä todennäköisemmin tulet liikkuneeksi sitten jatkossakin.

 

Minusta tuli muutamassa päivässä maantiepyöräilijä. Tämä antoi myös vahvistuksen sille, että kyllä sitä voi näin aikuisenakin vielä oppia ja omaksua täysin uusia lajeja. Saada niistä jopa niitä intohimolajeja. Se vaatii vain hieman rohkeutta. Maantiepyöräily ehkä lukkopolkimien takia vähän enemmän, mutta jokainen kilometri pyörillä on sen arvoista.

 

 

Siitepölykausi vähän jarrutteli hyvää pyöräilykauden avausta, mutta sunnuntaina sain palan sitä nautintoa tyhjistä metsäteistä. Koska pyöräilin koko viime kesän Hangossa ja vähän myös Ahvenanmaan saaristossa, ärsyttävät liikennevalot ja vastaantulijat vielä, mutta senkin kestää kun tietää, että niiden jälkeen odottaa lähes tyhjä tie. Kunhan pyöräily alkoi sujua ensimmäisten kertojen jälkeen, löysin sen saman fiiliksen kuin siellä ladulla. Kun saa vetää keuhkot täyteen metsältä tuoksuvaa ilmaa, aurinko siivilöityy puiden välistä sopivasti silmiin ja pysähtyy ihastelemaan laitumelta löytyviä lehmiä ja hevosia, päästään jo lähelle. Pyörän päällä sitä liikkuu kuin itsestään. Yleensä 40 kilometrin jälkeen alan olla eri mieltä, mutta jollain tavalla siinä on vain vapaana, eteenpäin vietävänä. Irti kaikesta. Paitsi lukkopolkimista.

Olisimmepa jo Hangossa, minä ja pyörä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Olen ollut kiireinen. Sen verran kiireinen, että muistin hyvin taas millaista on olla kesällä kiireinen. Lue: Kesällä ei ole kivaa olla kiireinen. Viime vuonna muutto ajoittui kesä-heinäkuun vaihteeseen, samaan aikaan alkoi myös remontti ja asuimme koko kesän veneessä tavaroidemme ollessa pitkin poikin pääkaupunkiseutua. Varastossa, remppakohteessa, väliaikaisessa kodissa, veneellä ja toimistolla. En halua enää koskaan muuttaa kesällä.

Sanoin kyllä etten halua remontoidakaan enää koskaan, mutta niin sitä on koko piha ja terassi käännetty ympäri ja valmista on sitten kun on. Kai siitä valmiista pihasta ehtii nauttia sitten loppukesästä.

 

Kiirettä on pitänyt paitsi töissä, myös valmistautuessa pieneen, tai ehkä kuitenkin suureen(?), seikkailuun. Avaan tätä lisää loppuviikosta, mutta vitsi, onpa jännää. En ole koskaan aiemmin ostanut pelkkää menolentoa Suomesta, nyt ostin. Mutta palataan siihen sitten kun on uuden seikkailun aika. Kaikki Kupariketun lasten meditaatioita kuuntelevat voivat samaistua siihen fiilikseen, mikä tulee kun kirjoittaa edelliseen lauseen neljä viimeistä sanaa.

 

 

Myimme veneen pari viikkoa sitten ja aamulla se lähtee Hangosta kohti uutta kotisatamaa. Perjantaina hihkuin ilosta Hangon tiellä, olipa ihana käydä haistelemassa meri-ilmaa kesäkotikaupungissa. Hanko rauhoittaa, antaa paremman yhteyden luontoon, mereen ja johonkin suurempaan, tarjoten levottomalle helsinkiläiselle samalla kuitenkin tarpeeksi tekemistä. Takaisin tullessa kiljuin sitten kauhusta, hirvikolari oli kymmenen sentin päässä ikkunastani. En tiedä uskonko suojelusenkeleihin vai mihin, mutta kiitos sinne johonkin tärkeästä muistutuksesta. Elämä on tässä ja nyt ja hirvet voivat hyppiä tosiaan eteen kirjaimellisesti ihan puskista.

 

 

Aamulla fiilistelin kukkivia tuomia Johanneksenkirkolla. Voisipa tuoksua tallentaa instagram-tarinaan. Nyt kun vihdoin on aikaa istua alas, ajattelin kuitenkin hilpaista vielä nopean lenkin. Kiireessä ja hälinässä paras keino iskeä ajatukset takaisin kasaan on ainakin itselleni liikunta, jossa ei tarvitse ajatella muuta kuin edessä siintävää tietä. Jatkuvasti ajattelevalle ajattelemattomuus on aivan ihanaa. Salilla tulee laskettua taukoja, toistoja ja sarjoja. Lenkillä, uidessa ja pyöräillessä vaan on ja elää siinä hetkessä. Tätä yritän tuoda lisää tähän kesäänkin.

 

Olla ja elää tässä. Ei ensi viikossa, ei huomisessa, ei lähestyvissä deadlineissa tai seuraavan kuun juhlissa. Tässä, nyt. Pienten hetkien hienous on sitä paitsi paljon helpompaa löytää kuin suuren juhlan tuntu. Paitsi helpompaa, yleensä myös runsaampaa, yllätyksellisempää ja mieleenpainuvampaa. Että tämä tässä ja nyt on niitä hetkiä, joita muistamme ensi kesänä. Kuinka kiireisen maanantain päätteeksi katselin auringon värjäävän ikkunasta avautuvaa maisemaa kullan eri sävyillä, kuinka lukemattomat purjeveneet kilpailevat toistensa kanssa horisontissa ja lasten riemu kuuluu sisään asti.

Kaikki näyttää ihanalta, ainakin niin kauan kuin katse osaa suodattaa työkoneet, laudat ja kivisäkit pois kaiken sen kauniin edestä.

 

 

Eikä tähän hetkestä nauttimiseen tarvita yhtään sen enempää, no ehkä raparperipaistoksen voisin vielä iltapalaksi tehdä, mutta.. Kunhan vain painaisi mieleensä sen hetken ja sen tunteen. Erilaiset kiitollisuus- ja positiivisuusharjoitukset ovat ihania, mutta usein riittää kun lakkaa yrittämästä ja keskittyy siihen hetkeen.

Juuri tähän. Ja vähän raparperipaistokseen.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Siis mä oon liikkunut tällä viikolla ihan hävettävän vähän. Jo toinen lepopäivä putkeen, eihän joogaa lasketa liikunnaksi. Se oli sitä paitsi tosi hidasta. Mä en edes pyöräile, enkä kävele työmatkoja. Aamu-tv:ssä sanottiin ettei aktiivinen liikkuja laske liikunnaksi viiden kilometrin kävelyä työpaikalle. En oo siis aktiiviliikkuja. Oon laiska, kuvitellut vaan että liikun jotenkin paljon. Nyt kun miettii taaksepäin niin kuinka monta kertaa muka oikeasti pidin kiinni saliohjelmasta koko viikon. No en montaa. Niin monta kertaa jätin viimeiset sarjat tekemättä, se varmasti näkyy. Mun rasvaprosentti on ihan varmasti ihan yhtä iso kuin viime vuonna. Tästä ei oo ollut yhtään mitään hyötyä. Mun lihakset on taas jumissa enkä oo edes liikkunut paljon, oon huonossa kunnossa enkä sen takia palaudu.

 

 

Yhteiskunta ihannoi aikaansaavia ja tehokkaita ihmisiä. Koska lähes kaikesta on tullut helpompaa ja saavutettavampaa kuin omassa lapsuudessamme, meiltä myös vaaditaan enemmän. Tuttu juttu, sitä palaa loppuun ja silti yrittää päästä eteenpäin. Suorittaminen on nykyään normaalia. Onneksi luultavasti vuosi vuodelta myös tyylittömämpää. Minusta tuli suorittaja vasta aikuisena, tosin syyt suorittamiseeni löytyvät lapsuudesta. Pitkä tarina, ei mennä nyt siihen. Mennään vähän toisenlaiseen suorittamiseen. Siinä missä pääsin irti pakonomaisesta suorittamisesta arjessa, aloinkin suorittaa liikuntaa. Ylirasitusdiagnoosini jälkeen jouduin levätä niin paljon, että hullaannuin täysin treenistä kun sain kunnolla palata sen pariin. Opin myös, että on mahdollista kärsiä asian takia, joka tuottaa kuitenkin paljon iloa ja hyvää oloa.

En tiedä löydänkö koskaan sitä täydellistä tasapainoa, en oikeastaan edes usko siihen, mutta ainakin liikuntariippuvuuteni myöntäminen on ollut itselleni iso askel kohti tasapainoisempaa arkea suorittamiseni kanssa. Niin että olla nyt riippuvainen liikunnasta, hah-hah-haa. Kai sitä kuitenkin ollaan ikuisesti sillä samalla tiellä. Täytyy vain oppia kulkemaan sitä pitkin.

 

 

Liikun, koska rakastan liikuntaa. Rakastan sen tuomaa hyvää ja kevyttä oloa. Rakastan myös ihan kauheasti toimimista tiettyjen ohjeiden mukaan. Että tässä on nyt sulle treeniohjelma, näin sinä tällä viikolla liikut. Koska en voi sietää päämäärätöntä haahuilua, luultavasti siksi että olen pohjimmiltani itse päämäärätön haahuilija, tarvitsen ja haluan arkeeni rutiineja ja selkeitä ohjenuoria. Uskon, että päämäärättömälle haahuilijalle on parasta aamu, jolloin herää siivottuun keittiöön, jossa oikea määrä puurohiutaleita on valmiiksi kupissa, kattilat pestyinä liedellä odottamassa kokkaajaansa ja vitamiinipurkit järjestyksessä muistuttamassa, että just nämä vitskut pitää ottaa aamulla, ei illalla.

 

Jos lähden salille tekemään sitä mikä juuri silloin hyvältä tuntuu, luultavasti pyöräilisin, kyykkäisin pari kertaa ja heiluttelisin kumpparia jonka jälkeen venyttelisin takareisiä. Sanotaan että pääasia kun menee salille, mutta olisihan tuo nyt vähän turhaa rahan ja ajan haaskausta. Siksi saatan joskus vähän pakottaa itseni liikkeelle, mutta se on silti tervettä pakottamista. Tuntuu, että nykään elämässä mennään liikaa niillä mukavuusalueilla. Mukavaa toki, mutta.. Paikallaan pysyvää.

 

 

Aina aika ajoin ajaudun edelleen suorittamaan, niin, sitä liikuntaa. Onko se edes suorittamista vai silkkaa riippuvuutta? Jo 1980-luvulta asti on tutkittu liikuntaa addiktiona ja tunnistan noita merkkejä itsessäni. Positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä vallitsee hiuksenhieno ero ja vaikka oma riippuvuuteni onkin pääosin sitä positiivista, huomaan etenkin stressaantuneena lipsuvani sinne haitalliselle puolelle. Vaadin itseltäni liikaa ja muutenkin jo väsyneenä en voi antaa väsymykselle periksi, vaan tuntuu että erityisesti juuri silloin myös teen liikaa. Samaan aikaan tiedän erittäin hyvin lepopäivien ja palautumisen merkityksen, mutta en välitä niistä. Liikun, koska on pakko. Vaikka tiedän, ettei koskaan saisi olla pakko. Joskus mietin, miksi on pakko? Minun ei ole pakko laihtua, tiedän että laihdun pikemminkin silloin kun lopetan liikunnan. Minun ei ole pakko kasvattaa kuntoa, tiedän että kuntoni kasvaisi luultavasti paremmin silloin kun liikkuisin vähän vähemmän sillä yksittäinen harjoitus olisi silloin tehokkaampi.

 

Itse liikunta on kuitenkin niin addiktoivaa, etten osaa olla paikoillani. Siinä on jotain pelottavan ihanaa. 

Se on useimmiten onnekseni ihan hyvä asia, mutta välillä nuo postauksen alkuun kirjoittamat ajatukset ovat suoraan omasta päästäni.

 

 

Toisinaan kärsin myös huijarisyndroomasta. Miten voin muka kirjoittaa hyvinvointipainotteista blogia, kun olen todellisuudessa laiska liikkuja. Syömisestä ja ravintoasioista pystyn kirjoittamaan täysin puhtaalla omallatunnolla, mutta että liikunnasta.. Pikkuveljeni on kovemman luokan kestävyysurheilija. Juoksee jopa 100 kilometrin lenkkejä. Ystäväni tekee aivan järjettömiä saliennätyksiä. Olen taas tosi huono, vaikka harvoin elän päivääkään täysin ilman liikuntaa. Ja sitten mietin että miten ihmeessä voin kirjoittaa postauksen addiktiostani liikuntaan, kun en ole koskaan edes juossut kokonaista maratonia.

Olen kuitenkin opetellut kääntämään tämän toisinaan kuvitteellisen vajavaisuuteni voimavaraksi. Että minähän postaan someen liikunnasta juuri näin ja kerron myös kaikista niistä paineista, etten ole tarpeeksi hyvä. Että en olekaan ehkä sataprosenttisesti palautunut suorittamisestani, vaan olen siirtänyt sen muualle. Että senkin asian kanssa voi elää. Olen kuitenkin iloinen siitä, että suoritan mieluummin liikuntaa enkä enää niitä kotitöitä ja täydellistä arkea. Jonkun mittapuulla liikun ihan sikana, joku näkee minut laiskana. Kaikkein vaikeinta on sanoa itselleen, että sinä riität juuri tuollaisena. Terapiassa opin, että siitä on turha ottaa paineita. Täydellisiä meistä kenestäkään ei tule koskaan ja se, jos joku on tällä hetkellä korviini paljon lohduttavampaa kuin se, että joku pystyy riittämään itselleen.

 

Et täs mä nyt oon, vertaistukea ja varoittavaa esimerkkiä tarjolla. Elämäntapaliikkuja vai addikti, sinä nimeät.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ