Millaisia ajatuksia teillä on tänä vuonna kesälomasta? Odotatko sitä kuin kuuta nousevaa ja tanssit voitontanssia lähtiessäsi työpaikalta lomalle jäädessäsi? Etkö malta odottaa viimeisen työpäivän päättymistä? Onko loma yhtä juhlaa ja töihinpaluu ahdistaa jo viimeistään puolivälissä? Tätä olivat kesälomani aiemmin. Oikeasti minulla oli kiva työpaikka, ihanat työkaverit ja kaikin päin hyvä yhteishenki, mutta työ uuvutti minua henkisesti, sillä lopulta en nauttinut siitä täydestä sydämestäni vaikka töissä yleensä kivaa olikin. Tämänkin tajusin vasta jälkikäteen, sillä kuvittelin kaikkien ajattelevan työstä niin kuin minä. Se ei ole kuitenkin postauksen pointti. Kesäloma kun ei kaikille olekaan aina se vuoden kohokohta. Toisilla ei tänäkään kesänä ole lainkaan lomaa. Toisille kesäloma voi olla taas yhtä helvettiä.

Koko perheen kesäloma, not. Havahduin itse vasta lapsen saatuani siihen, että lapsillahan on hei myös loma. Sehän ei suinkaan ole silloin, kun vanhemmat lomailevat, vaan päiväkoti on kiinni joulunaikaan kaksi viikkoa, hiihtolomalla viikon ja heinäkuussa neljä viikkoa. Siis koko heinäkuun. Itse pystyn onneksi järjestämään työni siten, että tuo pakollinen lomakuukausi onnistuu ihan hyvin, mutta suurimmalla osalla tilanne ei olekaan tämä. Mitäs jos äiti lomailee toukokuussa, isä syyskuussa ja lapsi heinäkuussa? Miten ihmeessä hoito pitäisi järjestää? On toki päiväkoteja, joihin voi hakea paikkaa kesän ajaksi. Se olisi ainut vaihtoehto meillekin, jos en voisi olla heinäkuuta Micaelin kanssa. Se tuottaisi taas ylimääräistä stressiä, sopeutumisvaikeuksia ja mahdollisia käytösongelmia. Kaikille. Päiväkodin kesäloma kestää sentään vain kuukauden, saati sitten koululaisten kanssa, jotka eivät ole vielä tarpeeksi isoja pärjätäkseen yksin ja lomailevat kaksi ja puoli kuukautta.

Mieli ei aina lepääkään lomalla Päinvastoin, kun on tottunut arjen kiireisiin ja rutiineihin, loma voi olla jopa pieni shokki. Yhtäkkiä onkin aikaa ajatella tai oikeastaan kuunnella niitä omia ajatuksia. Se voi pelästyttää ja aiheuttaa jopa psyykkistä oireilua. Kun ei neljään viikkoon olekaan mitään, mihin paeta keskittymään ja sivuuttaa oman mielen murheet, ahdistus nousee helposti pintaan käsittelemättömien tunteiden myötä. Joskus negatiiviset ajatukset kesälomastakin voivat yllättää lomailijan. Ehkä loma ei tunnukaan niin hienolta, kun sitä töissä raataessa kuvitteli. Joku potee huonoa omaatuntoa, kun ei osaa nauttia kauan odotetusta lomasta ja toinen stressaa jo loman alussa töihinpaluuta. Itse ainakin huomaan uppotuvani arjen kiireisiin niin hyvin, että unohdan monet pienet mieltä vaivanneet jutut. Ne tulevat pintaan yleensä silloin, kun on vihdoin aikaa ajatella. Kohdata omat ajatukset ja kohdata se ärsytyksen kohde. Kesäloma ei välttämättä ole tervetullutta melankoliselle mielelle, mutta toisaalta se vähän pakottaakin pohtimaan niitä oman mielen solmukohtia. Tekemättömyys on toisinaan tervetullutta, mutta useimpia se kuitenkin lopulta vain ahdistaa.

Sama ilmiö näkyy myös toisinpäin, kesäloma voi olla niin täyteen tungettu kaikkea tekemistä, kyläilyjä ja reissuja, ettei mieli ehdi rentoutua. Kesäloma, sen suunnittelu ja toteutus, voivat tuoda lopulta paljon enemmän stressiä kuin mitä lomalla ehtii lievittää. Näitä asioita kannattaisikin suunnitella etukäteen, niin että kaikilla perheenjäsenillä on jo etukäteen käsitys siitä, miten paljon jaksaa ja haluaa tehdä tai nähdä.

Parisuhde kun voi joutua koetukselle Sanotaan, että monet pariskunnat riitelevät lomalla. Tämä on yleensä pätenyt pikemminkin ulkomaanmatkojen yhteydessä, mutta sitä tapahtuu varmasti myös ihan kotonakin vietetyllä kesälomalla. On ehkä erilaisia käsityksiä lomanvietosta, alkoholinkäytöstä tai ylipäätään kerrankin vain aikaa kohdata molempien ajatukset ja tunteet ilman, että ollaan kiinni töissä tai työpaikalla. Ja onhan se totta, että liian pitkään saman katon alla oleminen alkaa ärsyttää, jos ei ole mitään omaa aikaa. Oli lapsia tai ei. Voisi kuvitella, että lomalla on kerrankin aikaa olla yhdessä ja nauttia toistensa seurasta. Tämä kuvitelma kuitenkin saattaa jo sekin saada aikaan ongelmia, kun todellisuudessa ympärivuorokautinen yhdessäolo saattaakin alkaa ärsyttää jo ensimmäisenä päivänä. Se on kuitenkin normaali osa normaalia parisuhdetta. Toisessa ei voi olla jatkuvasti kiinni. Vastaavasti taas sinkku saattaa ahdistua kesälomalla siitä, kun ei olekaan ketään, kenen kanssa reissata ja jakaa lomamuistoja.

Vai olenko aivan väärässä? Onko kesäloma sittenkin aina vuoden kohokohta, loistavaa parisuhde-, ja perheaikaa tai täydellistä rentoutumista? Oli miten oli, nautihan lomastasi ja muista, että huonotkin päivät kuuluvat elämään. Ilman niitä ei olisi niitä maailman parhaimpia päiviä ♥ Kaikkien negatiivistenkin tunteiden hyväksyminen ja niiden mahdollisen ilmaantuvuuden tiedostaminen on osa onnellisuutta ja tasapainoista elämää sekin. Että sellaisia ajatuksia heräsi juostessa sateen jälkeen..

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Törmään aina aika ajoin blogeissa, tai siis niiden kommenttikentissä, aika kärkkääseenkin keskusteluun blogiyhteistöistä ja ennen kaikkea siitä, että blogilla tienaaminen tuntuu oelvan toisille aivan järjetön ongelma. Siis törmäsin jopa sellaiseen keskusteluun, jossa kommentoija pyysi muita blogin lukijoita lähtemään mukaan ”kampanjaan” yhteistöitä vastaan, eli boikotoimaan kaikkia niitä yrityksiä, jotka tekevät blogien kanssa yhteistöitä. Siis mitä hemmettiä?! Kaikkia näitä kommenttiketjuja yhdistää myös kommentoijien ajatukset siitä, että blogi ei voi olla kenellekään työ, vaan se on ihan täysin harrastustoimintaa. En tiedä enää onko se edes kateus muka helposta työstä vai ihan silkka typeryys joka tulee esille silloin, kun joku sattuu saamaan jotain ilmaiseksi tai vaikka alennuksella yhteistyön kautta. Ja etenkin silloin, kun joku pystyy tehdä harrastuksestaan työn, jota voi tehdä kotona ja joka ei vaadi siellä bussipysäkillä seisomista aamukuudelta. Siis toki bloggaaminenkin työnä voi sitä toisinaan vaatia, mutta harvemmin. Näille ihmisille tärkein viesti onkin, että ole hyvä ja tee itse perässä menestyvä blogi, joka antaa sulle mahdollisuuden vaihtaa vaikka sitä työpaikkaa, johon et selvästikään ole nyt itse tyytyväinen. Ei ole muuten ihan jokaisen pala kakkua.

Blogit olivat ennen erilaisia. Tavallaan kaipaan itsekin sitä arkisempaa ja persoonallisempaa sisältöä ja ei-niin-mietittyjä kuvia. Silloin aktiivisimmat bloggaajat saivat paljon helpommin lukijoita, kun blogeja ei ollut paljon. Kilpailu lukijamääristä ja niiden säilyttämisestä on kuitenkin alalla kiristynyt sen myötä, kun blogeja on tullut lisää ja niiden taso nousee jatkuvasti. Kun ennen sai seuraajia ja lukijoita ikään kuin itsestään tuottamalla vain säännöllisesti sisältöä, nyt siihen on pakko panostaa aivan eri tavalla. Ehkä tämä luo mielikuvan siitä, että bloggaaminen olisi edelleen helppoa ja ihan silkkaa harrastustoimintaa? Ehkä se toisille on sitä edelleen, mutta väitän, että suurin osa bloggaajista joutuu oikeasti tekemään paljon töitä bloginsa eteen jos haluaa pysyä jatkuvasti kehittyvän alan huipulla ja säilyttää lukijoidensa mielenkiinnon.

On vain silkka fakta, että jos tavoitteena on blogilla tienaaminen, yhteistöitä on pakko tehdä. Blogitulot perustuvat mainonnalle ja blogi on mainospaikka siinä missä sporapysäkki tai sanomalehti. Toki on ehkä vähän ikävää, jos yhteistöistä näkee että ne on tehty vain rahan takia ja siitä rahasta vain kehutaan tuotetta tai palvelua, joka muuten jäisi itseltä hankkimatta. Itse haluan ainakin panostaa omiin yhteistöihini kunnolla ja tuoda postauksen sisällössä esiin vähän muutakin kuin pelkkää mainostusta, vaikka se onkin yhteistyön varsinainen tarkoitus. En lähde sellaisiin yhteistöihin mukaan, jotka eivät sovi omaan arvomaailmaani tai kulutustottumuksiini, sillä koen itse blogiyhteistyön silti vähän erilaisena, kuin se pelkkä mainonta. Bloggaajia ei suotta sanota vaikuttajiksi, sillä bloggaajan omat henkilökohtaiset valinnat vaikuttavat yllättävän paljon lukijoiden omiin valintoihin. Myös se on yksi syy, miksi haluan olla aidosti oma itseni ja toteuttaa tätä myös yhteistöiden kannalta. Haluan säilyttää uskottavuuteni ja luotettavuuteni niin yhteistyökumppaneiden kuin lukijoidenikin kanssa.

Jo pelkästään yhden yhteistyöpostauksen toteuttaminen vaatii todella paljon aikaa. Kuvaaminen ei välttämättä ole ihan pikkujuttu, kuvat on myös käsiteltävä. Tyylinsä toki kullakin, mutta mulle se ei ole mitään vartissa valmista -hommaa, vaikka toki voisin käyttää siihen vieläkin enemmän aikaa jos sitä vain olisi. Tekstejä saatan hioa joskus useamman päivän, sillä aina ei ole inspiraatiota kirjoittaa kaikkea kerralla, varsinkin kun yhteistyöpostauksiin haluaa panostaa niin paljon. Jo pelkästään yhden instagram-julkaisun takana voi olla paljon työtä. Kuvausta, kuvankäsittelyä, suunnittelua, luonnoksia ja itse julkaisun teko ei suju ihan minuutissa sekään hashtageineen kaikkineen. Toki joskus on päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin itsestään ja yksi postausteksti valmistuu jopa vartissa, jos aika ja inspiraatio osuvat kohdalleen. Useimmiten on kuitenkin kyse monen tunnin työstä. Lisäksi bloggaajan loma on aina erilaista kuin ei-bloggaajan, ellei sitten ole ennen lomaa käyttänyt tuhottomasti aikaa postausten valmiiksi kirjoittamiseen ja ajastamiseen. Mulla se on jäänyt kiireiden takia aina ajatuksen asteelle ja lomalla kuljen jatkuvasti kamera kädessä ja teen töitä joka ikinen päivä. Miksi? Siksi, että saisin blogiin säännöllisesti sisältöä sekä sitä kautta tietysti myös itselleni rahaa. Hyvin tuotetut sisällöt kiinnostavat myös yrityksiä, jotka haluavat mainostaa blogeissa.

Yritysten on nykyään todella järkevää mainostaa tuotteitaan ja palvelujaan esimerkiksi juuri blogeissa jo pelkästään kävijämäärien takia. Oikeanlaisen ja hyvin toteutetun blogiyhteistyön kautta yritys voi saada paljon suurempaa näkyvyyttä nimenomaan oikealle kohderyhmälle kuin esimerkiksi ilmoituksella paikallislehdessä. Päivittäin päivittyvät lifestyleblogit antavat siihen hyvän mahdollisuuden ja siksi juuri lifestyleblogeissa onkin eniten yhteistöitä. Lifestylebloggaaja on yleensä henkilö, jota seurataan nimenomaan henkilönä, ei välttämättä blogin sisällön takia (vrt. ruokablogi ja lifestyleblogi) ja bloggaajan valinnat ovat sellaisia, jotka kiinnostavat blogin lukijoita, jotka ovat yritysten kohderyhmää kaupallisissa yhteistöissä. Yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia, yritys saa näkyvyyttä, bloggaaja korvauksen tehdystä työstä. Koska kyse on todellakin työstä, siitä on maksettava myös palkkaa.

Näiden luulisi olevan ihan itsestäänselviä asioita nykyään vähänkään enemmän blogia lukeville henkilöille, mutta näköjään ei. Blogilla tienaaminen ei kuitenkaan ole todellakaan helpoin mahdollinen tapa tehdä duunia ja se vaatii tekijältään paljon. Jokainen, joka kritisoi bloggaamista ja muuta sosiaalisen median sisällöntuottamista sen perusteella, ettei se ole oikeaa työtä, voi todellakin kokeilla itse. Aika moni jättää leikin kesken. Ja hei kertokaa nyt teidän ajatuksia, mitä tunteita blogiyhteistyöt teissä herättävät ja pidättekö sisällöntuottamista oikeana työnä?

Kuvat eivät liity taaskaan yhtään mitenkään tekstiin, mutta voi vitsi miten hullua, mulla oli viime lokakuussa noin tumma tukka! Ääk. Espanjan aurinko, olen kohta siellä.. ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria


Idea tähän postaukseen tuli itseasiassa tällä viikolla ystäväni kanssa iltateen äärellä keskustellessa. Hän sanoi, ettei ikinä haluaisi jämähtää paikoilleen elämässään vaan tavoittelee kokoajan jotain enemmän. En voisi tietenkään olla enempää samaa mieltä, kaikenlainen jämähtäminen on ollut kauhukuvani varmaan ihan lapsuudesta asti. Kunnianhimo on juuri se sana kuvailemaan tätä.

7-vuotias Mirva taisi sanoa, että siitä tulee astronautti. Tiesin avaruudesta tasan tarkkaan kaiken, mitä olin koskaan siitä lukenut. Tein tunnelukkotestin ja vahvin tunnelukkoni oli vaativuus. Olen aina ollut suorastaan järjettömän vaativa itseäni kohtaan, mutta kaikki vaativuus ei ole peräisin esimerkiksi vanhempien odotuksista tai ympäristön paineista, vaan osa siitä tulee ihan silkasta kunnianhimosta. Ikäväkseni kaikki se määrätietoisuuteni ja kunnianhimoni koki vähän suuremman kolauksen ympäristön vaikutusten takia niinä elintärkeinä nuoruusvuosina. Miettikää, että mulla on oikeasti ollut vaihe, jolloin olen ajatellut, että elämäni on varmaan ihan ok toisen asteen koulutuksella jossain semikivassa duunissa pikkukaupungissa, että se on juuri se juttu mitä elämältäni haluan.

Täytyy nyt heti todeta, että en missään tapauksessa tarkoita, että tuo yllä kuvailemani skenaario olisi jotenkin huono tai mitään toista heikompi, tai että mikään koulutus tai asuinpaikka toista parempi. Ei missään nimessä. Nämä asiat ovat niin yksilöllisiä, mutta tässä kirjoituksessani puhun ainoastaan itsestäni. Vaikka olen toisinaan harmitellut sitä, etten koskaan hankkinut itselleni akateemista koulutusta, en edelleenkään ole sitä mieltä, että koulutus toisi jotain suurta autuutta ja automaattisesti loistavan tulevaisuuden. Lapseni isä on tästä aivan loistava esimerkki, hän on saavuttanut niin paljon ilman koulutusta ja joka päivä ihailen hänen poikkeuksellista älykkyyttään. Se ei ole peräisin kirjoista eikä koulunpenkiltä. Se koulunpenkki tosin antaa kuitenkin niin hyvät eväät siihen lupaavaan tulevaisuuteen ja juuri siksi toivonkin, että oma lapseni valitsee aikanaan yliopistopolun ja ohjaan häntä sinne kyllä alusta asti. Kuten oma isäni teki sitä aikanaan minulle, mutta elämä valitsi lopulta mulle vähän vaikeampikulkuisen polun..

Luojan kiitos en kadottanut koskaan kaipuutani ”suureen maailmaan”. Se kunnianhimo oli kokoajan jossain, piilossa – mutta mukana. Joku kysyi joskus viisivuotissunnitelmaani. Nauroin, enhän osannut suunnitella koskaan elämääni edes kuukautta pidemmälle. Vaikka elin toisinaan hyvinkin huolettomasti, se tietynlainen kunnianhimo on säilynyt elämässäni aina. Jos joku kysyi mitä teen viiden vuoden kuluttua, saatoin sanoa vähän puolivitsillä, että jotain paljon suurempaa. Suurempi ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä pidempää palkkakuittia tai muuta materialistista yltäkylläisyyttä. Oikeastaan niiden osalta olen saanut elämältäni niin paljon enemmän kuin olisin koskaan osannut edes kuvitella, että niiden merkitys on kadonnut.

Tai no, sanotaan nyt jotain niistä materialistisistakin ”haaveista”, ne aina kiinnostavat.. Kun 23-vuotiaana heitin lenkillä kaverilleni, että kohta mä asun tossa talossa, en olisi ikinä kuvitellut että alle vuoden kuluttua asun siinä talossa. Kun kerroin toiselle kaverilleni ostavani sellaisen Kaivarissa olleen veneen lottovoiton jälkeen, ei olisi käynyt kyllä mielessäkään, että jonain päivänä olisin itse siinä Skifferillä tankkaamassa täysin vastaavaa venettä. Voin tietenkin ihan käsi sydämellä kertoa, etten ole omilla palkkakuiteillani ansainnut näitä ylellisyyksiä elämääni, mutta voin myös kertoa, että sillä omalla palkalla ostaminen olisi varmasti helpompi tapa ansaita moisia ylellisyyksiä. Niin, nimenomaan ansaita. Jos ne tulevat muuta kautta, ihmisten mielestä niitä ei todellakaan ansaita. Tästä päästäänkin takaisin varsinaiseen aiheeseen..

Kaiken sen yltäkylläisyyden keskellä, jossa olen elänyt, en ole koskaan kadottanyt kunnianhimoani. En ollut koskaan edes varsinaisella äitiyslomalla, vaan tein jatkuvasti töitä tai opiskelin. Haluan jatkuvasti jotain enemmän. Itseltäni. Se ajaa toisinaan hulluuden partaalle, mutta toisaalta se myös antaa paljon. On tullut turpaan, useammankin kerran, mutta on tullut myös niitä onnistumisia, jotka johtuvat vain siitä, että mä ihan oikeasti annoin ihan kaikkeni. Uskon edelleen vakaasti siihen mantraan, if you can dream it, you can do it. Usko on ollut joskus koetuksella, mutta joskus olen tehnyt jotain asioita ihan vain siksi, että todistaisin itselleni, että jos oikein kovasti jotain haluan, saan sen. Jos kunnianhimosi on koetuksella, mieti joku asia, jota olet joskus kovasti havitellut. Mieti sen jälkeen, mitä sinun täytyy tehdä saadaksesi haluamasi. Kunnianhimo ei riitä kaikkeen, mutta se antaa yleensä hyviä keinoja tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli kyseessä työpaikka, jokin säästetty rahasumma, erottuvat lihakset, juoksuajan parantaminen tai miehen pokaaminen. Kunnianhimo on ollut myös isossa roolissa myös tämän blogini kehityksessä. Kun aloitin bloggaamaan, blogeja oli varmaan vielä enemmän kuin niitä tänä päivänä on. Siksi on ollut niin huimaa saavuttaa edes tämänkaltainen blogisuosio omalla tekemisellä. Sillä tiedän, että olen tehnyt sen täysin itse. En ole hyödyntänyt bloggaajatuttujeni julkisuutta, en jo olemassaolevia kontaktejani, en mitään tällaista. Vaikka olisin toki voinut. Halusin kuitenkin itse tehdä edes vähän siitä massasta erottuvan blogin, jota ihmiset lukevat aidosti sen sisällön takia. Ja onnistuin siinä vielä enemmän kuin uskalsin odottaa. Se, että tänne tulee kuukausittain joku viisinumeroinen luku yksittäisiä kävijöitä, on tasan tarkkaan oman kunnianhimoni ansiota. Se ei ole tuuria, se on pikemminkin väärää ajoitusta, mutta v*tusti töitä. Mua ahdistaisi muutenkin, jos joku henkilökohtainen saavutukseni olisi ikään kuin ”puolivahinko”.

Vaikka mitä tulisi eteeni, vaikka tippuisin millaiseen pimeyteen kaikista pilvilinnoistani, tiedän etten koskaan jäisi aloilleni. Sain vanhemmiltani korkean työmoraalin lisäksi sen kunnianhimon. Nyt myös tiedän, että vaikka sitä koettelisi mikä tahansa, niin hyvässä kuin pahassakin, se ei ole vieläkään kuollut. En todellakaan halua jämähtää paikoilleni. Viiden vuoden päästä mä teen taas jotain suurta. Tee säkin.

PS. Pidätkö blogistani? Voit äänestää sitä ehdolle Inspiration Blog Awardseissa tästä linkistä – lämmin kiitos jo etukäteen ♥

Seuraatko? FACEBOOK / INSTAGRAM @mirvannamaria / SNAPCHAT mirvaannamarian