Muistaako kukaan mistä sarjasta/mainoksesta/sketsistä tämä yli 20 vuotta (?) vanha tokaisu on? Minä en, mutta vertaus on jäänyt lapsuudenystävieni keskuudessa elämään. Toki vitsailin olevani notkee ku näkkileipä silloinkin, kun tuosta noin vaan kylmiltään taipuivat spagaatit joka suuntaan ja kärrynpyöriä sun muut voltit heiteltiin uima-altaaseenkin ilman, että seuraavana päivänä takareisien ja lonkankoukistajien tarvitsi huutaa apua jos jonkinlaisilta poppaskonsteilta. Tilanne on muuttunut. Näkkileipävertaus iski tajuntaani kun lauantaiaamuna löysin itseni pitkästä aikaa joogamatolta.

 

En voi perustella sitä iällä, mistä voin tosin todeta, että onneksi. Tuplasti minua vanhempi rouva vetää joogatunnilla itsensä sellaisiin asentoihin, että nuoremmat jättävät yhden hengenvedon väliin katsoessaan. Tosin tekisi mieli perustella sitä iällä, aivan kuten painonnousua 25 ikävuoden jälkeen koska ”aineenvaihdunta hidastuu” mutta ei se ihan niin mene. Kyllä, syy on omissa elämäntavoissa. Lue: Laiskuudessa. Istumatyö kiristää erityisesti lonkankoukistajia ja stressi vetää takareidet tiukiksi. Tiedän kuinka tärkeää kehonhuolto on ja joogaan silloin kun on aikaa, mutta juuri niistä myös tingin ensimmäisenä. Virhe. Miksen käytä illastani varttituntia venyttelyyn, vaikka tiedän että se on tärkeää? Sen sijaan tuijotan aivottomana puhelinta helposti yli sen varttitunnin vaikka tiedän, että se ei ole tärkeää. Virhe. Se on laiskuutta. On toki ihan ok olla välillä laiska mutta ei kehonhuollon skippaamisen ei kannattaisi olla ok.

 

 

Kuntosaliharjoittelu vaatii liikkuvuutta. Kuntosaliharjoittelu ei lisää liikkuvuutta. Viime syksynä aloin oikein tosissani treenaamaan. Tunnollisesti vedin noin neljä voimatreeniä viikkoon ja sitten kestävyyttä sen mitä ehdin. Lapissa tunsin itseni energisemmäksi kuin koskaan. Seitsemän hiihtoa, neljä salia ja laskettelut viikkoon. Tätä vedin joulu-tammikuussa noin kuukauden väsymättä. Fokus oli täysin liikunnassa ja homma sujui paremmin kuin koskaan. Tuollaiset tehokaudet ovat itseasiassa tärkeitä motivaattoreita, ainakin itselleni. Tiedän, että pystyn siihen ja tiedän, kuinka mieletön olo niistä onnistumisen tunteista tulee. Tiedän kuitenkin myös erittäin hyvin, että se onnistuu silloin, kun sitä ei tee jatkuvasti.

Vuosi on opettanut, että kausiluontoinen liikkuminen sopii keholleni ja mielelleni. Välillä vedetään tiukka ohjelma täysii, ja sitten huilailukausi liikkumalla sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Jos liikkuisin aina sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, ei tekemisessäni olisi mitään tavoitteellista enkä saisi niitä onnistumisen tunteita. Olisi ihan kivaa, mutta jotain puuttuisi. Siksi haluan välillä ylittää itseni ja odotukseni. Saliharjoittelussa on puolensa. Myös ne, joista kukaan ei puhu. 

 

 

Ylittäessäni itseni syksyn ja talven treenikauden jälkeen vetämällä kolme (!) leukaa, kyykkäämällä 90 kilolla ja vetämällä maasta 95 kiloa, hautasin samalla liikkuvuuteni johonkin paikkaan, mistä en löytänyt sitä lauantaina joogamatolle astuessani. Notkee ku näkkileipä. En todellakaan pääse tällä hetkellä spagaattiin. Ahdistus. Minä olen ollut notkea, liikkuvuus on aina ollut vahvuuksiani. Huomaa aikamuoto, ollut. En Pääse Spagaattiin. Reidet ja lonkat eivät päästä vartin venyttelynkään jälkeen tuohon asentoon, johon saatoin normaalisti hypätä ihan kylmiltään jos housut vain antoivat periksi.

Jätin joogamaton olohuoneen lattialle ja se on ollut siinä nyt lauantaista asti. Päätin, että venyttelen nyt ihan joka hemmetin päivä. Näkkileivästä spagetiksi. Jos joogamattoni ja -blokkini eivät ole olohuoneen lattialla, en tee sitä. Siedän mieluummin vähän kaoottista olohuonetta kuin jättäisin venyttelemättä. Etsin käsiini myös vanhan postaukseni Spagaattikoulu, koska omat ohjeet ovat tietysti aina parhaita ohjeita, luotan tähän ja päätin palauttaa liikkuvuuteni ainakin loppukesään mennessä, kunnes on aika aloittaa taas uusi reipas saliohjelma.

Ehkä silloin jaksan huolehtia liikkuvuudestani enemmän, ehkä. Muita näkkäreitä? Miten pidätte huolta notkeudesta?

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Pyöräilyni rajoittui vuosia sitten lähinnä siihen, että Eirasta polkaisin keskustaan ja takaisin. Joskus mintunvihreä kaupunkiuskottava koripyöräni saattoi jäädä Holidayn tai Mattolaiturin eteen, toisinaan tulin vasta aamun sarastaessa kotiin muka hiiren hiljaa, ettei kukaan kuulisi kuinka meni vähän myöhään. Pikkuveljeni, ehkä kestävyysurheilullisin ihminen jonka tiedän, innostui aikanaan maantiepyöräilystä. Minä en. En voinut ymmärtää, miksi pyörä voi maksaa enemmän kuin kallis designerkäsilaukku ja mitä järkeä on ostaa pyörä, jota ei uskalla edes taloyhtiön varastossa säilyttää.

Itsehän säilytin omaa pyörääni ullanlinnalaisella takapihalla vielä pari vuotta sen jälkeen, kun muutin sieltä pois eikä se koskaan kadonnut mihinkään.

 

 

Muutama vuosi sitten innostuin aivan toden teolla hiihdosta. Väitän edelleen, että missään ei saa samanlaista euforista tunnetta siitä, että omistaa ihan koko maailman ja kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, kuin hyvin luistavalla hiihtoladulla. Viitisen vuotta aktiivisesti hiihtäneenä ei tarvitse enää edes sitä hyvin luistavaa latua, vaan onnistuneeseen hiihtokokemukseeni riittää vähän huonompikin pätkä. On trendikästä ja varsin yleistä sanoa, että jokin on terapeuttista mutta hiihto todella on. Harmi vain, että hiihtolenkkini rajoittuvat talviseen Lappiin. En usko saavani samanlaista fiilistä väistelemällä äkäisiä laturaivoajia Paloheinässä tai Oittaalla.

Eräällä hiihtolenkillä talvella 2020 sain ajatuksen. Tykkäisinköhän kuitenkin pyöräilystä?

 

 

Vein pikkuveljeni kesken pahinta koronakevättä hakemaan uutta pyörää Espoosta. Iski ajatus, että nyt. Täysin pyöräilynoviisina marssin pyöräilevien tuttavieni suosituksesta kauppaan ja sieltä ulos kantaen turkoosinväristä Bianchia. Sen hinnalla saisi käsilaukun jos toisenkin, mutta ajatellessani niitä euforisia hiihtolenkkejä vain omien ajatusteni keskellä, ei mikään muu siinä vaiheessa kiinnostanut. Maantiepyöräilyä ja hiihtoa yhdistää muun muassa se, että ne molemmat ovat välineurheilulajeja. Mikään ei toki estä liikkumasta ja nauttimasta, mutta paskoilla suksilla pääsee yhtä hyvin eteenpäin kuin yksivaihteisella pyörällä. Voihan sitä juosta reikäisissä, littaan astutuissa äidin vanhoissa lenkkareissa ja isoissa kollareissa, mutta kokemus on erilainen.

 

Suosittelen panostamaan hyviin liikuntakokemuksiin enemmän kuin käsilaukkuihin, sillä todennäköisemmin tulet liikkuneeksi sitten jatkossakin.

 

Minusta tuli muutamassa päivässä maantiepyöräilijä. Tämä antoi myös vahvistuksen sille, että kyllä sitä voi näin aikuisenakin vielä oppia ja omaksua täysin uusia lajeja. Saada niistä jopa niitä intohimolajeja. Se vaatii vain hieman rohkeutta. Maantiepyöräily ehkä lukkopolkimien takia vähän enemmän, mutta jokainen kilometri pyörillä on sen arvoista.

 

 

Siitepölykausi vähän jarrutteli hyvää pyöräilykauden avausta, mutta sunnuntaina sain palan sitä nautintoa tyhjistä metsäteistä. Koska pyöräilin koko viime kesän Hangossa ja vähän myös Ahvenanmaan saaristossa, ärsyttävät liikennevalot ja vastaantulijat vielä, mutta senkin kestää kun tietää, että niiden jälkeen odottaa lähes tyhjä tie. Kunhan pyöräily alkoi sujua ensimmäisten kertojen jälkeen, löysin sen saman fiiliksen kuin siellä ladulla. Kun saa vetää keuhkot täyteen metsältä tuoksuvaa ilmaa, aurinko siivilöityy puiden välistä sopivasti silmiin ja pysähtyy ihastelemaan laitumelta löytyviä lehmiä ja hevosia, päästään jo lähelle. Pyörän päällä sitä liikkuu kuin itsestään. Yleensä 40 kilometrin jälkeen alan olla eri mieltä, mutta jollain tavalla siinä on vain vapaana, eteenpäin vietävänä. Irti kaikesta. Paitsi lukkopolkimista.

Olisimmepa jo Hangossa, minä ja pyörä.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Siis mä oon liikkunut tällä viikolla ihan hävettävän vähän. Jo toinen lepopäivä putkeen, eihän joogaa lasketa liikunnaksi. Se oli sitä paitsi tosi hidasta. Mä en edes pyöräile, enkä kävele työmatkoja. Aamu-tv:ssä sanottiin ettei aktiivinen liikkuja laske liikunnaksi viiden kilometrin kävelyä työpaikalle. En oo siis aktiiviliikkuja. Oon laiska, kuvitellut vaan että liikun jotenkin paljon. Nyt kun miettii taaksepäin niin kuinka monta kertaa muka oikeasti pidin kiinni saliohjelmasta koko viikon. No en montaa. Niin monta kertaa jätin viimeiset sarjat tekemättä, se varmasti näkyy. Mun rasvaprosentti on ihan varmasti ihan yhtä iso kuin viime vuonna. Tästä ei oo ollut yhtään mitään hyötyä. Mun lihakset on taas jumissa enkä oo edes liikkunut paljon, oon huonossa kunnossa enkä sen takia palaudu.

 

 

Yhteiskunta ihannoi aikaansaavia ja tehokkaita ihmisiä. Koska lähes kaikesta on tullut helpompaa ja saavutettavampaa kuin omassa lapsuudessamme, meiltä myös vaaditaan enemmän. Tuttu juttu, sitä palaa loppuun ja silti yrittää päästä eteenpäin. Suorittaminen on nykyään normaalia. Onneksi luultavasti vuosi vuodelta myös tyylittömämpää. Minusta tuli suorittaja vasta aikuisena, tosin syyt suorittamiseeni löytyvät lapsuudesta. Pitkä tarina, ei mennä nyt siihen. Mennään vähän toisenlaiseen suorittamiseen. Siinä missä pääsin irti pakonomaisesta suorittamisesta arjessa, aloinkin suorittaa liikuntaa. Ylirasitusdiagnoosini jälkeen jouduin levätä niin paljon, että hullaannuin täysin treenistä kun sain kunnolla palata sen pariin. Opin myös, että on mahdollista kärsiä asian takia, joka tuottaa kuitenkin paljon iloa ja hyvää oloa.

En tiedä löydänkö koskaan sitä täydellistä tasapainoa, en oikeastaan edes usko siihen, mutta ainakin liikuntariippuvuuteni myöntäminen on ollut itselleni iso askel kohti tasapainoisempaa arkea suorittamiseni kanssa. Niin että olla nyt riippuvainen liikunnasta, hah-hah-haa. Kai sitä kuitenkin ollaan ikuisesti sillä samalla tiellä. Täytyy vain oppia kulkemaan sitä pitkin.

 

 

Liikun, koska rakastan liikuntaa. Rakastan sen tuomaa hyvää ja kevyttä oloa. Rakastan myös ihan kauheasti toimimista tiettyjen ohjeiden mukaan. Että tässä on nyt sulle treeniohjelma, näin sinä tällä viikolla liikut. Koska en voi sietää päämäärätöntä haahuilua, luultavasti siksi että olen pohjimmiltani itse päämäärätön haahuilija, tarvitsen ja haluan arkeeni rutiineja ja selkeitä ohjenuoria. Uskon, että päämäärättömälle haahuilijalle on parasta aamu, jolloin herää siivottuun keittiöön, jossa oikea määrä puurohiutaleita on valmiiksi kupissa, kattilat pestyinä liedellä odottamassa kokkaajaansa ja vitamiinipurkit järjestyksessä muistuttamassa, että just nämä vitskut pitää ottaa aamulla, ei illalla.

 

Jos lähden salille tekemään sitä mikä juuri silloin hyvältä tuntuu, luultavasti pyöräilisin, kyykkäisin pari kertaa ja heiluttelisin kumpparia jonka jälkeen venyttelisin takareisiä. Sanotaan että pääasia kun menee salille, mutta olisihan tuo nyt vähän turhaa rahan ja ajan haaskausta. Siksi saatan joskus vähän pakottaa itseni liikkeelle, mutta se on silti tervettä pakottamista. Tuntuu, että nykään elämässä mennään liikaa niillä mukavuusalueilla. Mukavaa toki, mutta.. Paikallaan pysyvää.

 

 

Aina aika ajoin ajaudun edelleen suorittamaan, niin, sitä liikuntaa. Onko se edes suorittamista vai silkkaa riippuvuutta? Jo 1980-luvulta asti on tutkittu liikuntaa addiktiona ja tunnistan noita merkkejä itsessäni. Positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä vallitsee hiuksenhieno ero ja vaikka oma riippuvuuteni onkin pääosin sitä positiivista, huomaan etenkin stressaantuneena lipsuvani sinne haitalliselle puolelle. Vaadin itseltäni liikaa ja muutenkin jo väsyneenä en voi antaa väsymykselle periksi, vaan tuntuu että erityisesti juuri silloin myös teen liikaa. Samaan aikaan tiedän erittäin hyvin lepopäivien ja palautumisen merkityksen, mutta en välitä niistä. Liikun, koska on pakko. Vaikka tiedän, ettei koskaan saisi olla pakko. Joskus mietin, miksi on pakko? Minun ei ole pakko laihtua, tiedän että laihdun pikemminkin silloin kun lopetan liikunnan. Minun ei ole pakko kasvattaa kuntoa, tiedän että kuntoni kasvaisi luultavasti paremmin silloin kun liikkuisin vähän vähemmän sillä yksittäinen harjoitus olisi silloin tehokkaampi.

 

Itse liikunta on kuitenkin niin addiktoivaa, etten osaa olla paikoillani. Siinä on jotain pelottavan ihanaa. 

Se on useimmiten onnekseni ihan hyvä asia, mutta välillä nuo postauksen alkuun kirjoittamat ajatukset ovat suoraan omasta päästäni.

 

 

Toisinaan kärsin myös huijarisyndroomasta. Miten voin muka kirjoittaa hyvinvointipainotteista blogia, kun olen todellisuudessa laiska liikkuja. Syömisestä ja ravintoasioista pystyn kirjoittamaan täysin puhtaalla omallatunnolla, mutta että liikunnasta.. Pikkuveljeni on kovemman luokan kestävyysurheilija. Juoksee jopa 100 kilometrin lenkkejä. Ystäväni tekee aivan järjettömiä saliennätyksiä. Olen taas tosi huono, vaikka harvoin elän päivääkään täysin ilman liikuntaa. Ja sitten mietin että miten ihmeessä voin kirjoittaa postauksen addiktiostani liikuntaan, kun en ole koskaan edes juossut kokonaista maratonia.

Olen kuitenkin opetellut kääntämään tämän toisinaan kuvitteellisen vajavaisuuteni voimavaraksi. Että minähän postaan someen liikunnasta juuri näin ja kerron myös kaikista niistä paineista, etten ole tarpeeksi hyvä. Että en olekaan ehkä sataprosenttisesti palautunut suorittamisestani, vaan olen siirtänyt sen muualle. Että senkin asian kanssa voi elää. Olen kuitenkin iloinen siitä, että suoritan mieluummin liikuntaa enkä enää niitä kotitöitä ja täydellistä arkea. Jonkun mittapuulla liikun ihan sikana, joku näkee minut laiskana. Kaikkein vaikeinta on sanoa itselleen, että sinä riität juuri tuollaisena. Terapiassa opin, että siitä on turha ottaa paineita. Täydellisiä meistä kenestäkään ei tule koskaan ja se, jos joku on tällä hetkellä korviini paljon lohduttavampaa kuin se, että joku pystyy riittämään itselleen.

 

Et täs mä nyt oon, vertaistukea ja varoittavaa esimerkkiä tarjolla. Elämäntapaliikkuja vai addikti, sinä nimeät.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ