Siis mä oon liikkunut tällä viikolla ihan hävettävän vähän. Jo toinen lepopäivä putkeen, eihän joogaa lasketa liikunnaksi. Se oli sitä paitsi tosi hidasta. Mä en edes pyöräile, enkä kävele työmatkoja. Aamu-tv:ssä sanottiin ettei aktiivinen liikkuja laske liikunnaksi viiden kilometrin kävelyä työpaikalle. En oo siis aktiiviliikkuja. Oon laiska, kuvitellut vaan että liikun jotenkin paljon. Nyt kun miettii taaksepäin niin kuinka monta kertaa muka oikeasti pidin kiinni saliohjelmasta koko viikon. No en montaa. Niin monta kertaa jätin viimeiset sarjat tekemättä, se varmasti näkyy. Mun rasvaprosentti on ihan varmasti ihan yhtä iso kuin viime vuonna. Tästä ei oo ollut yhtään mitään hyötyä. Mun lihakset on taas jumissa enkä oo edes liikkunut paljon, oon huonossa kunnossa enkä sen takia palaudu.

 

 

Yhteiskunta ihannoi aikaansaavia ja tehokkaita ihmisiä. Koska lähes kaikesta on tullut helpompaa ja saavutettavampaa kuin omassa lapsuudessamme, meiltä myös vaaditaan enemmän. Tuttu juttu, sitä palaa loppuun ja silti yrittää päästä eteenpäin. Suorittaminen on nykyään normaalia. Onneksi luultavasti vuosi vuodelta myös tyylittömämpää. Minusta tuli suorittaja vasta aikuisena, tosin syyt suorittamiseeni löytyvät lapsuudesta. Pitkä tarina, ei mennä nyt siihen. Mennään vähän toisenlaiseen suorittamiseen. Siinä missä pääsin irti pakonomaisesta suorittamisesta arjessa, aloinkin suorittaa liikuntaa. Ylirasitusdiagnoosini jälkeen jouduin levätä niin paljon, että hullaannuin täysin treenistä kun sain kunnolla palata sen pariin. Opin myös, että on mahdollista kärsiä asian takia, joka tuottaa kuitenkin paljon iloa ja hyvää oloa.

En tiedä löydänkö koskaan sitä täydellistä tasapainoa, en oikeastaan edes usko siihen, mutta ainakin liikuntariippuvuuteni myöntäminen on ollut itselleni iso askel kohti tasapainoisempaa arkea suorittamiseni kanssa. Niin että olla nyt riippuvainen liikunnasta, hah-hah-haa. Kai sitä kuitenkin ollaan ikuisesti sillä samalla tiellä. Täytyy vain oppia kulkemaan sitä pitkin.

 

 

Liikun, koska rakastan liikuntaa. Rakastan sen tuomaa hyvää ja kevyttä oloa. Rakastan myös ihan kauheasti toimimista tiettyjen ohjeiden mukaan. Että tässä on nyt sulle treeniohjelma, näin sinä tällä viikolla liikut. Koska en voi sietää päämäärätöntä haahuilua, luultavasti siksi että olen pohjimmiltani itse päämäärätön haahuilija, tarvitsen ja haluan arkeeni rutiineja ja selkeitä ohjenuoria. Uskon, että päämäärättömälle haahuilijalle on parasta aamu, jolloin herää siivottuun keittiöön, jossa oikea määrä puurohiutaleita on valmiiksi kupissa, kattilat pestyinä liedellä odottamassa kokkaajaansa ja vitamiinipurkit järjestyksessä muistuttamassa, että just nämä vitskut pitää ottaa aamulla, ei illalla.

 

Jos lähden salille tekemään sitä mikä juuri silloin hyvältä tuntuu, luultavasti pyöräilisin, kyykkäisin pari kertaa ja heiluttelisin kumpparia jonka jälkeen venyttelisin takareisiä. Sanotaan että pääasia kun menee salille, mutta olisihan tuo nyt vähän turhaa rahan ja ajan haaskausta. Siksi saatan joskus vähän pakottaa itseni liikkeelle, mutta se on silti tervettä pakottamista. Tuntuu, että nykään elämässä mennään liikaa niillä mukavuusalueilla. Mukavaa toki, mutta.. Paikallaan pysyvää.

 

 

Aina aika ajoin ajaudun edelleen suorittamaan, niin, sitä liikuntaa. Onko se edes suorittamista vai silkkaa riippuvuutta? Jo 1980-luvulta asti on tutkittu liikuntaa addiktiona ja tunnistan noita merkkejä itsessäni. Positiivisen ja negatiivisen addiktion välillä vallitsee hiuksenhieno ero ja vaikka oma riippuvuuteni onkin pääosin sitä positiivista, huomaan etenkin stressaantuneena lipsuvani sinne haitalliselle puolelle. Vaadin itseltäni liikaa ja muutenkin jo väsyneenä en voi antaa väsymykselle periksi, vaan tuntuu että erityisesti juuri silloin myös teen liikaa. Samaan aikaan tiedän erittäin hyvin lepopäivien ja palautumisen merkityksen, mutta en välitä niistä. Liikun, koska on pakko. Vaikka tiedän, ettei koskaan saisi olla pakko. Joskus mietin, miksi on pakko? Minun ei ole pakko laihtua, tiedän että laihdun pikemminkin silloin kun lopetan liikunnan. Minun ei ole pakko kasvattaa kuntoa, tiedän että kuntoni kasvaisi luultavasti paremmin silloin kun liikkuisin vähän vähemmän sillä yksittäinen harjoitus olisi silloin tehokkaampi.

 

Itse liikunta on kuitenkin niin addiktoivaa, etten osaa olla paikoillani. Siinä on jotain pelottavan ihanaa. 

Se on useimmiten onnekseni ihan hyvä asia, mutta välillä nuo postauksen alkuun kirjoittamat ajatukset ovat suoraan omasta päästäni.

 

 

Toisinaan kärsin myös huijarisyndroomasta. Miten voin muka kirjoittaa hyvinvointipainotteista blogia, kun olen todellisuudessa laiska liikkuja. Syömisestä ja ravintoasioista pystyn kirjoittamaan täysin puhtaalla omallatunnolla, mutta että liikunnasta.. Pikkuveljeni on kovemman luokan kestävyysurheilija. Juoksee jopa 100 kilometrin lenkkejä. Ystäväni tekee aivan järjettömiä saliennätyksiä. Olen taas tosi huono, vaikka harvoin elän päivääkään täysin ilman liikuntaa. Ja sitten mietin että miten ihmeessä voin kirjoittaa postauksen addiktiostani liikuntaan, kun en ole koskaan edes juossut kokonaista maratonia.

Olen kuitenkin opetellut kääntämään tämän toisinaan kuvitteellisen vajavaisuuteni voimavaraksi. Että minähän postaan someen liikunnasta juuri näin ja kerron myös kaikista niistä paineista, etten ole tarpeeksi hyvä. Että en olekaan ehkä sataprosenttisesti palautunut suorittamisestani, vaan olen siirtänyt sen muualle. Että senkin asian kanssa voi elää. Olen kuitenkin iloinen siitä, että suoritan mieluummin liikuntaa enkä enää niitä kotitöitä ja täydellistä arkea. Jonkun mittapuulla liikun ihan sikana, joku näkee minut laiskana. Kaikkein vaikeinta on sanoa itselleen, että sinä riität juuri tuollaisena. Terapiassa opin, että siitä on turha ottaa paineita. Täydellisiä meistä kenestäkään ei tule koskaan ja se, jos joku on tällä hetkellä korviini paljon lohduttavampaa kuin se, että joku pystyy riittämään itselleen.

 

Et täs mä nyt oon, vertaistukea ja varoittavaa esimerkkiä tarjolla. Elämäntapaliikkuja vai addikti, sinä nimeät.

 

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Väsyessäni lenkillä kuvittelen jonkun juoksemaan viereen – tai vaihdan biisiä. Taas mennään. En voi tehdä valmiita treenisoittolistoja, sillä elän niin fiiliksen mukaan. Spotifysta löytyi listoja running, running1, running2, run3, kunnes lopetin. Jos salitreenaaminen ei millään huvita, keitän kupin kahvia ja aloitan. Jos treeni takkuaa, mitä luultavammin kyse on siitä, että olen palautunut huonosti. Joskus en jaksa edes välittää vaikka pitäisi, sillä rakastan treeniä. Silloinkin kun väsyttää enkä ole parhaimmillani, en osaa elää ilman liikuntaa. Teen mieluummin vaikka vähän väkisin kuin etten tekisi ollenkaan. Kyse ei ole siitä, että se tuntuu pakolta tai liikunnan ja terveellisten asioiden suorittaminen olisi jopa ongelma. Se on nimittäin vuosia sitten ollut sitä joten tiedän mistä on kyse. Kaiken sen kipuilun jälkeen liikunnan ilo kuitenkin löytyi, sen jälkeen siihen jäi aivan täydellisesti koukkuun ja vähitellen koukusta tuli elämäntapa.

 

Kiitos urheilu, että olet.

 

 

Mitä edes olisin ilman liikuntaa? Ainakin eri ihminen. Liikunta, sen kaikissa muodoissaan, on niin iso osa paitsi minun, myös koko perheeni elämää. Lapseni on tottunut jo ihan pienestä pitäen siihen, että äiti treenaa. Käyn juoksemassa, nyt korona-aikana treenaan kotisalilla, joogaan iltaisin, matkustaessa etsin aina ensimmäisenä hotellin salin, kohta alkaa pyöräkausi ja lapsen treenien aikana en istu hallin kahvilassa, vaan käytän ajan hyödyksi joko juosten tai kävellen. En siksi että minun olisi pakko liikkua. Siksi että rakastan liikuntaa. Syön nykyään mieluummin suklaata että jaksan treenata kunnolla kuin että olisin syömättä suklaata ja treenaisin vain vartin ja ihan kevyesti. Ennen oli toisin. Syön aika harvoin suklaata koska suklaasta tulee jälkeenpäin aika ällöttävä olo.

 

En välitä enää pätkääkään esimerkiksi juoksuvauhdista. Matkan pituudesta sen verran, että joskus kun päätän juosta kympin ja seuraan matkaa siksi, että varmasti juoksen sen kympin. Näillä treenimäärillä on oppinut sen, että yleensä ne nopeimmat juoksuajat tulevat silloin, kun ei ole pitkään aikaan liikkunut. Kulkeehan se ensimmäinen lenkki, mutta sen jälkeen ei sitten kulje yhtään mikään. Samahan pätee salillakin. Taukoviikon jälkeen maksimiin voi lisätä sen kilon ja tanko nousee silti. Levon jäädessä vähemmälle painot tuntuvat raskaammilta, joskus joutuu jopa vähentää. Nyt mä oon ihan huonossa kunnossa, ens viikolla vedän yhden treenin enemmän! Mantra kaikuu jossain siellä kuulokkeiden välissä. Tai kaikui. Luojan kiitos matkan varrella viisastuu.

 

Ja kuten sanoin, välillä teen hampaat irvessä väsymyksestä huolimatta. Ehkä koska hulluus.

 

 

Tähän pääsemiseksi on kuitenkin mennyt vuosia. Aloin aikanaan postata someen treenikuvia aina kun urheilin. Sillä loin itselleni ajatusta liikunnallisesta elämäntyylistä. Halusin olla aktiivinen urheilija, mutta eihän sellaiseksi tuosta noin vain tulla vaikka kuinka halutaan. En läheskään aina lähde riemusta kiljuen lenkille ja ehkä yleisin lause nyt korona-aikana töiden jälkeen on ollut ”mitenhän mä saisin itteni raahattua tonne salille?” Silti menen, joka kerta. Suurin motivaationi on tunne sellaisen treenin jälkeen, kun on tehty täysillä loppuun asti. Sitä tunnetta ei voita mikään. Vastaavasti motivaationani toimii myös se päinvastainen. Tunne sen treenin jälkeen, jonka on tehnyt vähän vasemmalla kädellä ja laiskotellut sen aikana. Se ärsyttää. Että miksi käytin tunnin salilla tehdäkseni vähän sinne päin kun olisin voinut tehdä täysillä.

 

Aina ei kuitenkaan ole yhtä tehokkaalla tuulella. Silloin kannattaa joko ennakoida ja vaihtaa päivän laji kevyempään tai vastaavasti salilla keventää kunnolla painoja, mutta tehdä täydet sarjat ja puhtaat toistot pienemmillä painoilla. Mitä enemmän urheilee, sitä helpompi kehoa on kuunnella. Ja kuulla.

 

 

 

Saatan kirjoittaa intohimoisesti lenkkeilystä, joogasta, pyöräilystä tai salitreenistä. Se ei tarkoita, että ne olisivat maailman ainoat lajit. Moni jää koukkuun nyrkkeilyyn. Olen käynyt kahdesti 32-vuotisen elämäni aikana nyrkkeilytreeneissä – ensimmäisen ja viimeisen kerran. Toiselle se taas on maailman parasta terapiaa, lempilaji. Vain kokeilemalla löytää sen omansa. Tuntuu, että kirjoitan tästä joka viikko, mutta jos saa yhdenkin ihmisen liikkeelle ja löytämään oman koukkunsa ja elämäntapansa, ehkä sitä kannattaakin vähän toistella. On ollut myös aikamoinen oivallus tajuta se, että voi olla hyvinkin intohimoinen elämäntapaurheilija ilman, että vetää 100 kilometrin lenkkejä tai kymmentä leukaa joka aamu. Halutessaan voi tietysti jokainen kilpaillakin, mutta se juttu on vain liikkua. Ja liikkua.

 

Ja liikkua. Ja se on aivan ihanaa. Joka kerta.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ

 

Kun viime syksynä istuin hetken aikaa maan alla jossain Hartwall Arenan alapuolella katsomassa lapseni treenejä silloin kun niitä sai vielä katsoa, tein jotain tosi kreisiä. Näpyttelin ilmoittautumiseni (aivan liian pitkään) juoksutapahtumaan. Olen kyllä juossut, juossut, juossut ja juossut – aina siitä lähtien kun keksin joskus 18-vuotiaana aloittaa juoksemisen. Muistan muuten edelleen kuinka paskat ne eksän suosittelemat lenkkarit alekorista olivat. Mutta niillä juostiin. Silloinkin, kun ei ollut aavistustakaan siitä mikä on sopiva juoksunopeus. Kunhan vitosen veti alle puoleen tuntiin oli hyvä.

 

 

Kerran sovin treffitkin juoksulenkille. Ajattelin, että eihän me kuitenkaan juosta. Juostiin me. 15 kilometriä 25 asteen helteisessä illassa. Ai jumalauta. En tietenkään kehdannut valittaa, että olen muuten aivan kuoleman kielissä enkä koskaan oo juossut näin pitkää matkaa. Kävellessäni ylimmän kerroksen hissittömään asuntooni lenkin jälkeen hipstereitäkin pienemmissä halpavaateketjun trikooshortseissa, kuvittelin etten koskaan pääse ylös asti. Että kohtaloni oli kuolla haisevaan rappukäytävään josta edellisellä viikolla oli kannettu seinänaapurini ruumista alas. No, se siitä historiapläjäyksestä. Selvisin, mutta en enää koskaan sopinut treffejä juoksulenkille.

 

Olin ihan hurjan iloinen siitä ettei tuota juoksutapahtumaa nyt järjestetäkään. En olisi luultavasti ollut toukokuussa stadionilta lähtiessä mikään Feidippides matkalla Ateenaan. Kestävyysharjoitteluni on ollut pohjoisen hiihtolenkkejä lukuunottamatta olematonta täällä etelässä. Vasta pari-kolme viikkoa sitten taisin tehdä vuoden ekan lenkin. Oli siistiä. Vuoden tokan lenkin jälkeen muistin taas pari asiaa juoksemisesta.

Älä. Juokse. Kovaa.

 

 

Nyt on mitä parhaimmat olosuhteeet aloittaa juoksukausi tai ehkä koko juoksuharrastus jos ei se ole aiemmin tuntunut omalta jutulta. Annan kolme neuvoa.  1) aloita kävellen 2) juokse pätkiä, kävele pitkiä pätkiä, juokse taas pätkiä 3) hanki sykemittari ja seuraa, että syke oikeasti pysyy siellä 120-130 kieppeillä. Kaikki lähtee peruskunnon kasvattamisesta ja juoksunopeus tulee siinä sivussa. Se, että yrität väkisin vetää kympin tuntiin ja tuskailet sitten kun juoksukuntosi ei kehity johtuu juuri siitä, että yrität aina vetää väkisin sen kympin tuntiin.

 

Ainiin ja vielä se neljäs vinkki. Osta hyvä ihminen hyvät kengät.

 

 

Kokeile vaikeinta. Ole itsellesi armollinen, blää blää blää tiedetään, ja hidasta. Treenaa vähintään kerta viikkoon lihaskuntoa, sillä vahvat jalat jaksavat juosta paremmin ja vähentävät muuten loukkaantumisriskiäkin. Pikkuveljeni (joka juoksee muuten toisinaan jopa sadan kilometrin (kyllä luit oikein) lenkkejä, antoi 18-vuotiaana yhteisellä lenkillämme neuvon jota olen pyrkinyt itse noudattamaan. Älä ajattele sitä maalia, ajattele sitä matkaa. Niinpä kun päätän juosta Skattan ympäri ja palata kotiin, en ajattele sitä tunnetta kun saan avata kotioven. Katselen kauniita rantoja. Kuuntelen lempparimusiikkia. Käyn päässäni läpi kaikki keskeneräiset asiat, lenkillä se tuntuu helpommalta kun tiedän, etten voi tehdä niille mitään. Siitä saa myös perspektiviä. Tehtävälista ei tunnu pitkältä mutta matka tuntuu, hehheh. Jos kovasti väsyttää, kävele hetki. Juoksuasento paranee ja saat taas voimaa jaloille ja energiaa kroppaan.

 

Nyt lähden iltatreenille, mutta huomenna juostaan. Kokeile säkin. Ehkä vielä loppuvuodesta sitten kuin se Feidippides aikanaan.

Olisi ilo tavata sinut myös Instagramissa! INSTAGRAM @mirvaannamarian

PS. RAVINTOVALMENNUKSENI LÖYDÄT TÄÄLTÄ